Hetkeen tarttuvaa Jumalan tarkastelua
Sekä Tampereella että Helsingissä elokuvajuhlilla palkittu Aatos ja Amine nähdään elokuvateatteri Niagarassa 8. elokuuta lähtien. Se tavoittaa suoraviivaisen, sisäisen maailman, jonka aikuinen enimmäkseen löytää enää vain unissaan tai muistoissaan.
Lasten kuvauksissa on herkkyyttä, mutta niissä tulee hyvin ilmi myös lasten ennakkoluuloton suhtautuminen uskoon, uskontoihin ja maailman menoon. Maailmaa tarkastellaan uteliaan pojan silmin, jonka leikeissä ystävien kanssa hypätään sujuvasti islamista kristinuskoon ja kreikan mytologiaan.
Idea dokumentista sai alkunsa, kun ohjaaja Reetta Huhtanen sai kuulla siskonpoikansa alkaneen kiinnostua ympäröivästä muslimiyhteisöstä. Aatos esitti loputtomia kysymyksiä jumalasta ja uskonnosta.
Ystävyksistä Amine tulee perinteisestä marokkolaistaustaisesta muslimiperheestä. Flon mielestä mitään Jumalaa ei ole, mutta hänen suhtautumisensa luontoon on vahvaa ja intensiivistä.
– Oli kiinnostavaa huomata, miten lapset peilaavat ympäröivää maailmaa. Välillä tuntui, että he puhuivat samoista asioista mutta eri nimillä. Lapset saattoivat myös väitellä kiivaastikin, mutta se ei ikinä haitannut leikkejä. He löysivät enemmän sitä, mikä yhdistää, kuin mikä erottaa.
Myös ympäröivä yhteisö suhtautui touhuihin lämminhenkisesti.
– Kaikissa uskonnoissa ihmiset ymmärtävät, että lapset ovat lapsia.
Reetta Huhtanen sai ohjauksestaan tämänvuotisen Kirkon Mediasäätiön palkinnon Tampereella. DocPoint -festivaaleilla Helsingissä se oli sekä katsojien suosikki että kriitikon valinta.
– Kyllä se aina yllättää, varsinkin kun lähtee tekemään dokumentaarista elokuvaa, joka on pienellä työryhmällä puuhastelua, ja yhtäkkiä se lähteekin festivaaleille ja saa huomiota.
Lasten näkökulma
Saamansa palautteen perusteella ohjaaja päättelee, että varsinkin vahva lapsen näkökulma sekä kuvaustyylissä että aiheen käsittelyssä on koettu uutena ja raikkaana. Vaikka lapsista kertovia elokuvia on paljonkin, on katse useimmiten aikuisten.
– Mietimme kuvaaja Hannu-Pekka Vitikaisen kanssa tosi monia asioita siltä kannalta, että miten lapsi hahmottaa maailmaa, ja päätimme pysyä lapsen silmän tasolla. Aikuiset ovat taustalla, ja siksi he ovat kuvissa jopa ilman päitä, koska niinhän lapset näkevät.
Lisäksi Brysselin terrori-isku asetti asian isompaan kontekstiin, laajensi näkökulmaa ja teki sen ajankohtaiseksi, ohjaaja arvioi.
Lasten maailman kuvaaminen oli kiinnostavaa, mutta toi mukanaan myös monta haastetta. Yksi niistä oli, että lapset puhuivat keskenään ranskaa, jota Huhtanen ei osaa. Niinpä hän keskittyi lukemaan tilanteita.
– Aluksi lapset pelleilivät, mutta toisin kuin
aikuiset lapset myös unohtavat pian kameran läsnäolon. Leikin maailma lähtee viemään,
ja leikki oli paljon kiinnostavampaa kuin se kamera, Huhtanen nauraa.
Tavallisia ihmisiä
Kaupunginosan normaali arki oli myös yksi tärkeä lähtökohta.
– Siskon perhe asui Molenbeekissa neljä vuotta, ja itsekin asuin siellä kuvaamisen takia noin viisi kuukautta. Halusin näyttää, että melkein kaikki siellä olevat ihmiset ovat rauhaa rakastavia, hyväntahtoisia ihmisiä, ja muslimit olivat vielä enemmän järkyttyneitä tapahtumista kuin muut.
– Molenbeek on monikulttuurinen kaupunginosa: ongelmat, joita on, eivät näy arkipäivässä.
Elokuva valmistui suomalais-saksalais-belgialaisena yhteistyönä, ja siinä puhutaan arabiaa, ranskaa ja suomea. Englanninkielinen nimi on Gods of Molenbeek. Huhtanen kertoo, että esimerkiksi Brysselissä lapsetkin tiesivät, mitä kaupunginosassa on tapahtunut. Suomessa taas paikan nimi ei ole niin tunnettu eikä toisaalta olennainen.
Suomessa elokuvaa levittää Pirkanmaan elokuvakeskus. Huhtanen huomauttaa, että ikärajattomuudesta huolimatta kyseessä on selkeästi aikuisten elokuva. Sotilaiden näkyminen ja muu aikuisten maailma voi olla pelottava ja ahdistavakin kokemus, jos kokemaansa ei vielä ymmärrä.
Rauhankasvatusinstituutti ja Zone2 Pictures ovat rakentaneet elokuvan pohjalta opetuskokonaisuuden, jossa käsitellään uskontoja ja katsomuksia mediassa, ystävyyttä ja yksinäisyyttä sekä kuulumista yhteisöön ja yhteiskuntaan. Huhtasen mielestä laaja näkökulma on hyvä esimerkiksi uskonnon opetukseen.
Brysselissä ensi-iltaan osallistuivat kaikki päähenkilöt perheineen.
– Lapsilla oli siellä ihana jälleennäkeminen. Vanha ystävyys löytyi ja heti oli menossa samat meiningit.
Viime aikoina aikaa on kulunut matkusteluun ympäri maailmaa.
– On ollut hienoa jakaa kokemusta erilaisten yleisöjen kanssa ja nähdä, minkälaiset asiat nousevat esiin eri yleisöillä. Yleensä reaktiot ovat olleet tosi koskettuneita ja lämpimiä.
Kokemukset ovat olleet yllättäviäkin: esimerkiksi Serbiassa Aatoksen ja Aminen touhut toivat esiin muistoja elämästä Jugoslavian sodan aikana.
– Ihmiset ovat myös tunnistaneet lasten reaktioita ja peilanneet omia kokemuksiaan niihin; miten he ovat saattaneet vaikka alkaa nauraa silloin, kun panssariautot tulivat.
Teksti: Asta Kettunen
Kuva: Hannu-Pekka Vitikainen
Aatokselle kuuluu hyvää
Molenbeekin puistoissa leikkiessään Aatos ja Amine olivat kuusivuotiaita. Nykyään yhdeksänvuotias Aatos Flores asuu Helsingissä. Hän kertoo, ettei enää muista dokumentin tekemisestä paljoakaan. Jumalaakaan hän ei tätä nykyä pohdi.
– En enää ajattele siitä oikein mitään, se on jo mennyt multa ohi, koska on niin paljon muuta mielessä.
Kaverusten leikeissä Belgiassa oli mukana lentävä rukousmatto, ja sen Aatos kyllä muistaa. Häntä kiinnostaa nimittäin nykyään eniten rakentaa lentäviä koneita.
– Lentäminen on ollut mulla haaveena koko elämäni, hän kertoo.
Aatos on vakaasti sitä mieltä, että hänestä tulee isona keksijä. Hän harrastaa parcouria, ja optimistijollalla purjehtimisen harjoittelun lisäksi kesän touhuihin on kuulunut sarjakuvaleiri.
– Siellä piirrettiin ja tehtiin animaatioita, niistä tuli tosi hauskoja.
Yhdessä animaatiossa seikkailivat vessanpöntöt. Saakohan täti sukulaisesta apulaisen elokuvantekoon vielä toistekin?
Teksti: Asta Kettunen