Ihmisen kokoinen – ja arvoinen elämä
– Haluan elää siten, että vielä kuolinvuoteella tulee tunne, että jokin juttu jää kesken. Kun kaikki loppuu, toivon, että minusta jäisi jäljelle rakkaus, miettii kirjailija Kristiina Harjula.
Tyylilajista riippumatta teosten välillä kulkee punainen lanka: ihmisten kertomukset ja elämäntarinat, jotka ovat joko kuvitteellisia tai aitojen ihmisten kokemuksia. Harjula kirjoittaa elämästä, arjesta, ihmisarvosta, ystävyydestä, rakkaudesta, menneistä vuosikymmenistä, ikääntymisestä, sairastumisesta, luopumisesta ja kuolemast
Esikoisteos Pispalan kiviä valloitti lukijat rehevällä tamperelaisuudella ja tamperelaisella puheenparrella. Kirja kuvaa 1950-luvun Pispalaa pienen Raili-tytön näkökulmasta.
– Olin haaveillut Pispala-aiheisen kirjan kirjoittamisesta jo kauan. Lopulta kirja syntyi, ja siinä on paljon omia kokemuksiani.
– Olin aina ajatellut, että minulla on
ollut rankka lapsuus. Kirjoittaessani ymmärsin, ettei se niin kauheata
ollutkaan, miettii Harjula, joka aloitti kolmivuotisen kirjoittajakoulun
Viita-akatemiassa vuonna 2010, pitkän toimittajauran jälkeen.
Kirjan vahva teema on naisten välinen ystävyys, joka oli turvapaikka myös Harjulalle itselleen. Kun omassa perheessä oli vaikeita tilanteita, apua sai äidin tai mummun ystäviltä.
– Pispala oli 50-luvulla todellinen yksinhuoltajanaisten turvasaareke. He olivat vahvoja naisia. Monet olivat Suomen Trikoolla tai jossain muussa tehtaassa töissä ja tienasivat itse leipänsä.
– He tukivat arjessa toinen toisiaan, kun miehet menivät, missä menivät. Vaikka pihoissa riideltiinkin, useimmiten hyvä voitti, ja ihmisillä oli usko toiseen ihmiseen, muistelee Harjula.
Kirja kertoo myös suvaitsevaisuudesta ja ymmärryksestä lähimmäistä kohtaan. Sillä: ”Mitä me voimme tietää toistemme haavojen syvyydestä.”
– Näin totesi oma mummuni, joka on aina ollut vahva esikuva minulle, kertoo Harjula.
Sama väkevä paikallisväri elävöittää Samettiruusuja Harjutiellä -teosta, mutta sen lisäksi romaani sisältää kirkkaita inhimillisiä havaintoja kotiseudusta, läheisistä ja elämän perustekijöistä.
– Samettiruusujen viesti on elämän ja ihmisen kunnioitus. Olemme kaikki samanarvoisia.
Suuret ikäluokat kohtaavat vanhuuden
Kaunokirjallisten romaanien jälkeen Kristiina Harjula kirjoitti Ollaanko me jo vanhoja –tietoteoksen, joka kulkee suurten ikäluokkien matkan sotienjälkeisestä Suomesta tähän päivään.
– Halusin selvittää, miltä vuosikymmenet näyttävät nykyisellä elämänkokemuksella, ja miten sukupolvi, joka on kasvatettu olemaan hyödyksi, kohtaa vanhuuden.
Tekijän omiin kokemuksiin lomittuu monien ikätovereiden kokemuksia, pohdintaa, arjen muistoja ja historian tapahtumia.
”Yhteen elämään mahtuu yksi ihminen
kokemuksineen, mutta myös koko aikakausi, ikätoverit ja edelliset sukupolvet”,
kirjoittaa Harjula teoksessaan.
Harjula arvostaa ikäihmisten elämänkokemusta. Hän lainaa omassa kirjassaan tietokirjailija Hannele Koivusta, joka kirjoittaa hiljaisesta tiedosta kirjassaan Elämänviisaus. Hiljaisella tiedolla Koivunen tarkoittaa ”kaikkea sitä vaistonvaraista intuitiivista tietoa, joka jokaisessa ihmisessä itsessään on, mutta jota ei voi ilmaista sanoin”.
–Tässä vaiheessa tulee hämmästys, kun tulee luopumisia, ja ihmisiä sairastuu ja kuolee ympäriltä. Välillä ihmettelen, miksi olen niin jäykkä, kun nousen aamuisin sängystä. Sitten muistan, että ai niin, olen jo 73-vuotias, miettii kirjailija, joka on sairastanut vaikean rintasyövän. Rankat hoidot ovat myös jättäneet jälkensä ääreishermostoon.
Harjula on menettänyt vuoden sisällä kaksi ystäväänsä. Aviomies kuoli viisi vuotta sitten.
– Tässä vaiheessa ymmärtää, että aika kuluu nopeasti, ja että elämä on lyhyt. Siksi haluaisin elää niin, että lopussa tuntuu, että jokin juttu jää kesken.
– Ikääntyessä on osattava luopua monista asioista ja rajata tekemistä sitä mukaa kun voimat ehtyvät. Tärkeintä on kuitenkin hämmästellä elämää loppuun asti.
Valintoina kiitollisuus tai katkeruus
Harjulan mielestä kyse on usein valinnoista.
– Vanha ihminen alkaa tehdä sovintoa elämän kanssa tai sitten hän ei siihen kykene. Siitä seuraa usein katkeroituminen.
Harjula yrittää itsekin olla valppaana. Joskus hän kiukuttelee Jumalalle, ja ihmettelee, miksi hänelle on sattunut niin paljon ikäviä asioita elämässä.
– Sitten muistutan itseäni siitä, että
monille muillekin on tapahtunut vaikka mitä. Yritän olla myönteinen ja
kiitollinen sekä iloita jokaisesta päivästä.
Esikuvana tässä asiassa on äidinäiti, joka eli yli 90-vuotiaaksi ja kuoli – nauraessaan.
– Äitini oli letittämässä vanhuksen hiuksia ja heidän leikillään kinastellessaan ja nauraessaan mummu kuoli äkillisesti, hymyilee Harjula.
Hyvä esimerkki taitavasta luopujasta oli myös kirjailijan anoppi.
– Hänellä oli laaja elämänpiiri ja hän matkusteli paljon, mutta osasi myös taitavasti nauttia elämästä sen pienentyessä. Viimeinen elämys oli, kun hän pääsi rollaattorilla palvelutalon käytävälle katselemaan kaupungin valoja.
– On etuoikeus olla iäkkään lähtijän lähellä, sellaista mahdollisuutta ei kannata hukata.
Kun kaikki loppuu, jäljelle jää rakkaus
Kristiina Harjula ei pelkää kuolemaa. Toki hän toivoo, että saisi lähteä nopeasti, ilman kipuja.
– Toivon, että minusta jäisi läheisilleni jäljelle rakkaus ja välittäminen, kun kaikki muu tuhoutuu ja loppuu.
Ikäihmiset ovat olleet kovilla etenkin koronapandemian aikana. Poikkeustilan aikana yli 70-vuotiaat ovat joutuneet olemaan karanteenissa, eivätkä ikäihmiset ole voineet tavata läheisiään.
– Itsekin olen riskiryhmässä. Välillä tuli tunne: mekö tässä ollaan se riski – vaikka toki on ymmärrettävää, että meitä haluttiin suojella.
– Jos en ole aiemmin ymmärtänyt, että olen ikäihminen, niin viimeistään nyt tajusin. Silti tuli hölmö olo, kun 70–100-vuotiaat olivat samassa kastissa, miettii Harjula, jolle kevät oli vaikeaa aikaa. Ystäviä sentään sai tavata ulkona penkkikahveilla.
Miehen muistisairaus uuvutti omaishoitajan
Tekeillä oleva kirja kertoo miehestä, joka sairastuu muistisairauteen, ja vaimosta, joka toimii miehen omaishoitajana. Tarina on osittain omaelämäkerrallinen, sillä Harjulan aviomies sairastui otsalohkodementiaan, ja kirjailija oli miehensä omaishoitaja.
Kertomus alkaa miehen kuolemasta. Lopulta
päädytään nuoreen pariin.
– Rakenne löysi itse itsensä. Haluan, että lukijalle tulee ymmärrys siitä, että
tällä ihmisellä on ollut kokonainen elämä: Hän on ollut aviomies, isä ja oman
ammattinsa taitaja.
Sairauteen liittyy pidäkkeettömyys.
– Joku psykiatri on sanonut, että tämä tauti on omaiselle kaikkein järkyttävin muistisairauden muoto. Koko maailma sortui, kun kuulin ja lopulta uskoin, mitä kaikkea miesparka oli säheltänyt, ja miten rahaa oli palanut, muistelee Harjula.
Kirjailija kertoo, miten häntä aluksi loukkasi se, että naapurit huomauttelivat miehen käytöksestä. – Nyt ymmärrän heitä. Enhän itsekään ymmärtänyt, mitä tarkoittaa otsalohkodementia, jossa aluksi ei ole lainkaan yleisiä muistisairauden oireita. Nyt haluan puhua asiasta, ja siitä pitääkin puhua. Siinä ei ole mitään häpeämistä.
Miehen käytös oli arvaamatonta, ja hoitaminen kävi raskaaksi.
– Tuntui, että minut olisi vedetty patterin läpi. Ihan kuin olisi testattu, mitä tuo muija lopulta kestää. Kaiken keskellä minulla puhkesi aggressiivinen rintasyöpä. Ehkä paine oli niin kova, että sairastuin.
Miehelle löytyi ryhmäkotipaikka.
– Ehkä asian raskautta kuvaa se, että koin oman sairauteni pelastaneen minut omaishoitajuuden kurjimuksesta. Sain vapauteni takaisin. Vaikeaa tai keskivaikeaakaan dementiaa sairastavan ihmisen paikka ei ole kotona, kukaan läheinen ei sitä uupumatta jaksa.
Harjula kävi kuitenkin katsomassa miestään päivittäin, ja toi hänet kotiin viikonlopuiksi.
– Hain hänet kotiin itsenikin takia, sillä rakkaus ei loppunut missään vaiheessa. Mies ei enää puhunut eikä pystynyt syömään itse, mutta kun silitimme toisiamme, ihot muistivat kosketuksen. Onnelliset muistot kantavat, muu kannattaa unohtaa, hymyilee Harjula, jonka avioliitto kesti 47 vuotta.
Elämää alkoholistin läheisenä
Kristiina Harjula kirjoitti dementiasta kertovan kirjansa kanssa lomittain tietokirjan alkoholismista. Teos Loukussa – Elämää alkoholistin läheisenä julkaistiin keväällä.
– Haluan kirjassani kertoa, millaista on olla alkoholistin läheinen. Kaikki me olemme ihmisiä, ja alkoholismin vuoksi läheinenkin voi sairastua.
Kirjassa on tutkimustietoa ja asiantuntijoiden lausuntoja. Lisäksi yhdeksän ihmistä antoi Harjulalle haastattelun kirjaa varten. Nämä alkoholistin läheiset kertovat rehellisesti elämästään päihderiippuvuuden varjossa.
Myös tämä teos on osittain kirjailijan omiin kokemuksiin pohjautuva, sillä Harjulan aviomies alkoholisoitui nuorena, mutta raitistui kymmeneksi vuodeksi ennen sairastumistaan dementiaan.
– Olin jo jättämässä mieheni, kun hän päätti raitistua. Meissä molemmissa tapahtui iso muutos. Löysimme toisemme uudelleen 15 avioliittovuoden jälkeen.
Hänen mukaansa alkoholistin elämänkumppania kehotetaan usein eroamaan.
– Lähteminen ei kuitenkaan ole helppoa, jos yhä rakastaa puolisoaan. Harjulan mukaan päihderiippuvuuteen on helpompi suhtautua, kun ymmärtää, että alkoholismi on sairaus. Eihän kukaan tietoisesti päätä ryhtyä alkoholistiksi.
– Ihminen ei ole vastuussa juomisesta, mutta hän on vastuussa siitä, hakeeko apua ja hakeutuuko hoitoon, miettii Harjula, joka itse on saanut tukea vaikeassa elämäntilanteessa alkoholistien läheisten vertaistukiryhmästä ja ystäviltään.
Teksti: Kirsi Airikka
Kuvat: Hannu Jukola
Kristiina Harjula
Syntynyt Akaan Viialassa vuonna 1947. Muutti yksivuotiaana äidin kanssa Pispalaan.
Tamperelainen toimittaja, joka on työskennellyt useissa sanoma- ja aikakauslehdissä. Vapaa toimittaja eläkkeelle jäämiseen asti.
Kirjailija, jolle on myönnetty Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto 2013
Tuotanto:
Pispalan kiviä (Karisto, 2013)
Samettiruusuja Harjutiellä (Karisto, 2017)
Ollaanko me jo vanhoja (Kirjapaja, 2018)
Loukussa –
Elämää alkoholistin läheisenä (Kirjapaja, 2020)