Itkijä sanoittaa surua
– Itkuvirsissä minua kiehtovat ylisukupolvisuus ja ikivanha perinne. Näen siinä helminauhan, jossa ovat läsnä menneet sukupolvet, nykyihmiset ja myös näkymä tuleviin sukupolviin, miettii Emilia Kallonen, kansanmuusikko, itkijä ja itkuvirsitaidon opettaja.
Helsingistä kotoisin oleva Kallonen lähti opiskelemaan tanssia ja musiikkia Outokumpuun ja Joensuuhun vuonna 1999. Vähitellen hän juurtui Pohjois-Karjalaan, jäi sinne asumaan ja työskentelemään, ja perusti perheen.
– Tulin adoptoiduksi karjalaiseen kulttuuriin, perinteeseen ja elämänmuotoon, ja siihen kaikkeen, mitä se pitää sisällään. Minä koin vahvasti resonoivani karjalaisuuden kanssa, kertoo muusikko, jolla ei tiettävästi ole sukujuuria Karjalaan.
Etenkin karjalainen itkuvirsiperinne alkoi kiinnostaa muusikkoa, ja hän sivusi aihetta myös opinnäytetyössään vuonna 2012 Karelia Ammattikorkeakoulussa.
Kallonen on työskennellyt karjalaisperinteisiin liittyvien tuotantojen ja musiikin parissa jo parikymmentä vuotta. Hän oli mukana myös Itä-Suomen yliopiston Kyynelkanavat-tutkimushankkeessa.
– Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa sain tehdä ja tutkia itkuvirsiä. Työryhmässä tutkimme, miten ne elävät tämän päivän Suomessa. Se on ollut tosi kiinnostavaa, kertoo Kallonen, joka on toiminut myös Äänellä Itkijät -yhdistyksen puheenjohtajana vuosina 2019–2023.
Näkymä menneeseen
Itkuvirressä kiehtoo monikin asia.
– Se on samalla kertaa hetkessä elävä asia, ja aikaikkuna, joka avaa näkymän historiaan ja menneisiin sukupolviin.
– Itkuvirsi on erityisesti tietoa ja taitoa, jota naiset ovat ylläpitäneet ja siirtäneet sukupolvelta toiselle.
Kallosen mukaan itkuvirsiperinteen jatkamiseen liittyy paljon vastuuta – varsinkin, jos tekee sitä ammatillisesti.
– On iso kysymys, kenen perinnettä se on, ja kuka ja miten sitä tekee. Ylisukupolvisuuteen liittyy myös se, että ymmärtää paikkansa osana sukupolvien helminauhaa. On mietittävä, mikä on se lenkki, jonka minä tuon ja rakennan siihen ketjuun.
– Koska emme elä enää yhtenäiskulttuurissa, perinteiden jatkaminen on yhä enemmän valinta, ja se vaatii sitoutumista. Koen, että olen osa jatkumoa, vaikkei karjalaisuus ole minun sukuperintöäni.
Kallosen kuoleman kohtaamista käsittelevä teos KROPU – Suuret surenta-aikaset kallehilla kuusikkosijasilla sai kantaesityksensä vuonna 2020.
– Tavoitteena on esittää teos myös Tampereella, kertoo lähes neljä vuotta Tampereella asunut Kallonen.
Kuolemasta puhuminen ja surun ilmaiseminen on monille vaikeaa.
– Ihmisillä on kuitenkin tarve itkeä, ja siksi tarvitaan turvallisia tilanteita, joissa olisi tilaa surulle. Itkijänaisen, "eesitkijän", tehtävänä on yhä vieläkin tehdä tilaa itkulle, mutta myös pitää tilanne hallittuna ja turvallisena.
Taitava itkijä osaa sanoittaa surua. Hänellä on taito käyttää itkukieltä, joka on runollista, vertauskuvallista ja hellittelevää.
– Ihmisen, kuulijan, ei tarvitse itse tuottaa sanoja, ja se voi olla hyvin lohdullinen ja kannatteleva kokemus, kertoo Kallonen, jota on muutaman kerran pyydetty hautajaisiinkin esittämään itkuvirsiä.
Kallonen sanoo, että itkuvirsi on aina ihme hänelle itselleenkin. Etukäteen kirjoitettu teksti on luonnos, mutta esitys elää tilanteessa.
– Itkuvirressä tapahtuu jotakin salaista. Myös läsnä olevat ihmiset vaikuttavat, ja aistin monien ihmisten osallistuvan esitykseen. Kohtaaminen on tärkeää, ja haluan koskettaa ihmisiä.
Teksti: Kirsi Airikka
Kuvat: Hannu Jukola
”Kaikkien kaikkivaltasien varjeluksessa vaeltele
puhele Jumalan puille ja haastele haavan lehtilöille
asettele aamenten keralla askeleesi
elä yksinäs elähyttele, eläkä murheessa,
oleskele sie onnellisissa aikasissa.”
Emilia Kallonen: Ote Impi-äidin itkuvirrestä näytelmässä Vähän lähempänä taivasta
Lukuvinkki: Merja Mäki: Ennen lintuja (Gummerus, 2022), Itki toisenkin (Gummerus, 2024)