Kun kaikki vanha meni rikki
– Kun menettää läheisen ihmisen itsemurhan kautta, on pysyvästi toisella puolella. Se kuulostaa karulta, mutta niin olen kokenut.
Surevan kohtaaminen sekä kuolemasta ja varsinkin itsemurhasta puhuminen on monille ihmisille vaikeaa, miettii teatteripedagogi, ohjaaja Annukka Valo, jonka tekemä Kaikki vanha meni rikki -näytelmä on omakohtainen puheenvuoro läheisen itsemurhan aiheuttamasta traumasta.
Annukka Valon pikkuveli teki itsemurhan vuonna 2021, vain 34-vuotiaana.
– Olimme lapsuudessa tiivis kaksikko, koska meillä oli vain puolentoista vuoden ikäero. Hän oli kaikissa valokuvissa aina vieressäni, vielä aikuisenakin, muistelee Valo, joka haluaa kunnioittaa teoksella veljensä muistoa.
.jpg)
Esityksen käsikirjoitus on koostettu pääosin päiväkirjamateriaalista, jonka Valo kirjoitti kaksi vuotta veljensä kuoleman jälkeen.
– Kirjoittaminen on aina ollut minulle luonteva väylä ilmaista itseäni, ja yritin myös keksiä keinoja käsitellä suruani. Materiaalia syntyi paljon, ja taiteilijana minulle tuli sisäinen pakko tehdä esitys.
Läheisen ihmisen menettäminen on ollut käännekohta Valon elämässä.
– Olen ollut aika suorituskeskeinen ihminen, ja oma arvomaailmani meni isoon tarkasteluun. Samalla myös monet ihmissuhteeni muuttuivat.
Suru on vaiettu asia
Valo on kokenut, että suru on edelleen tabu, jokseenkin vaiettu asia suomalaisessa yhteiskunnassa. Kuolemasta puhuminen on monille niin vaikeaa, että surevaa ystävääkään ei välttämättä uskalleta kohdata.
– Esitys on luonteva jatkumo työhöni, sillä olen aina halunnut mennä kohti yhteiskunnassa vaiettuja ja piilotettuja asioita, kertoo taiteilija, joka on tehnyt esimerkiksi vankilateatteria ja soveltavaa taidetta uransa aikana.
Valosta tuntuukin, että surun käsitteleminen on Suomessa sallittua vain muutamissa paikoissa ja tilanteissa.
– Niitä ovat kokemusteni mukaan kirkko, sururyhmät, terapiaistunto ja luonto. Vertaistukea koen saaneeni ihmisiltä, jotka ovat itse kokeneet saman trauman, miettii Valo, joka on saanut tukea sisariltaan, vanhemmiltaan, mieheltään sekä Tampereen seurakuntien ja Surunauha-yhdistyksen sururyhmistä.
Ryhmät olivat hänelle käänteentekeviä ja arvokkaita kokemuksia.
– Sain käsitellä suruani saman kokeneiden ihmisten kanssa, eikä tarvinnut varoa mitään sanomisia. Kaikki tunteet, myös viha ja katkeruus, olivat sallittuja, eikä kukaan säikähtänyt kielteisiä tunteita.
Esityksen yksi viesti onkin, että Valo haluaa kyseenalaistaa länsimaista puhetapaa.
– Kaiken ei tarvitse aina olla niin myönteistä. Toivon, että ihmiset uskaltaisivat mennä myös omia kielteisiä tunteitaan kohti.
– Toivon myös, että jokainen ihminen voisi pohtia, miten kohdata läheisensä menettäneen ihmisen. Pelkkä läsnäolo ja kuunteleminen ovat ainakin minua auttaneet, ja aina voi kysyä, miten toinen voi.
Valo on itsekin miettinyt, olisiko osannut kohdata surevaa ihmistä ennen kuin suru tuli omaan elämään.
Luottamusta ja ammattitaitoa
Käsikirjoituksen on dramatisoinut tamperelaislähtöinen dramaturgi Liila Jokelin, ja ohjauksesta vastaa Hanna Ryti. Esityksessä on myös runsaasti kehollisuutta korostavaa liikemateriaalia, ja sen ohjaamisesta vastaa Tiia-Mari Mäkinen. Näyttelijäntyön ohjauksellinen apu tulee Karo Lauroselta. Äänisuunnittelijana on Tuomas Teittinen.
– Halusin kerätä monitaiteellisen työryhmän esityksen tekemiseen. He ovat ihmisiä, joihin luotan ammatillisesti ja myös henkilökohtaisesti. Tiedän, että he kohtelevat materiaalia kunnioittavasti, mutta samalla taiteellisesti tinkimättömästi, kertoo Annukka Valo, joka näyttelee itse esityksessä Timo Teernin kanssa.
Esityksen on tuottanut Vimma Kollektiivi, ja sitä on esitetty Koko-teatterissa marraskuussa 2024 Helsingissä.
Teksti: Kirsi Airikka
Lyhennetty esitys ja yleisökeskustelu 26.4. 2025 kello 15 Metso-kirjaston Lehmus-salissa.
Tilaisuuden järjestää Osuuskunta Vimma Kollektiivi. Yhteistyökumppanina Tampereen seurakunnat.
Liput: ennakkoon 14 € vimmakollektiivi.fi, ovelta 15 €