Latautuneita esityksiä väkivallasta
Latautunut, energinen ja koskettava esitys. Näin Tampereen Teatterikesän taiteellisen johtoryhmän jäsen Aleksis Meaney määritteli Tampereen Teatterin Huojuvan talon. Sama päti myös Amanda Palon ja Olga Palon Kilariin.
Amanda Palon esittämä ja käsikirjoittama omaelämäkerrallinen monologi Kilari kertoo seksuaalisesta väkivallasta ja sen aiheuttamista mielenterveysongelmista. Sen on ohjannut hänen sisarensa Olga Palo, joka Amanda Palon mukaan toi teokseen poliittista ja yhteiskunnallista näkökulmaa.
Molemmista on tuntunut luontevalta tuoda teema esiin taiteen
kautta. Olga Palo kertoi Teatterikesän tiedotustilaisuudessa, että aiheen
käsittely oli ollut mielessä jo ennemmin. Hänen mielestään taustalla piilevien
rakenteiden osoittaminen on erittäin tärkeää.
Voimakas esitys näyttääkin, miten naisen roolit yhä määritellään
selkeärajaisesti: ihminen on joko madonna tai huora, jopa terve tai hullu. Miehet
ovat myös määritelleet naista taiteessa hyvin pitkään.
– Isoin pelkoni oli, uskallanko viedä tämän ensi-iltaan,
Amanda Palo myöntää.
Raiskauksista kertovat yleensä joko miehet tai selviytyjät.
– Koska näitä tarinoita ei ole kuullut naisten kertomana,
meinasi mennä pupu pöksyyn. Olisin toivonut vuosia sitten, että olisin kuullut niitä
tarinoita.
Hän kertoo, että pääasiassa suhtautuminen tähän projektiin on
ollut myönteistä. Etenkin naiset ovat ottaneet asian omakseen, miehet eivät
niinkään. Vihapostauksia ovat tehneet etenkin sellaiset miehet, jotka eivät ole
nähneet esitystä.
Palot olivat lähdössä rakentamaan teosta yksityisestä
yleiseen vuonna 2017, kun siitä yhtäkkiä tulikin osa MeToo-kampanjaa. Eräs Kilarin
nähnyt oli kutsunut kokoon kansalaisjärjestöjä, ja niin syntyi Suostumus2018-kampanja
itsemääräämisoikeutta kunnioittavan raiskauslainsäädännön puolesta.
– Tämä on hieno yksittäinen esimerkki siitä, että työllä on
vaikutusta, Olga Palo kertoo.
– Jos joskus tuntuu, ettei omalla työllä ole merkitystä tai
että pystyykö vaikuttamaan mihinkään: Pystyy!, lisää Amanda Palo.
Viime aikoina on noussut puheenaiheeksi seksuaalinen
väkivalta kouluissa. Kaikki keinot, muun muassa teatteri, sen kitkemiseksi on
sisarusten mielestä käytettävä.
– Mutta jos (väkivaltaa kokenutta) ei uskota, ei siinä paljon
ole tehtävissä, Amanda Palo miettii.
Olga Palo haluaa uskoa, että käy samoin kuin #metoo-liikehdinnässä: kun asiasta on puhuttu riittävästi, seuraa poliittista tahtoa ja sitä myötä alkaa hiljalleen kehittyä keinoja toimia.
Rikottu ihminen ja vaikenemisen muuri
Se, ettei halua rasittaa läheisiään ongelmillaan tai ei muuten vain jaksa, saa uhrin valehtelemaan, että kaikki on hyvin. Hyvää tarkoittavat ohjeet – tyyliin ”ootko muuten aatellu, että tulisit uskoon” – väsyttävät rikotun ihmisen.
Naiset eivät ole miehiä varten, esitys alleviivaa. Samoin
jälleen kerran tulee todistettua, että puhuminen tai väkivallan käsitteleminen ylipäätään
on tärkeää.
Itse tapahtuma, murtuminen, vaikenemisen muuri ja oman tilan
ottaminen takaisin ovat esityksen raamit. Amanda Palo toteaakin olleensa vuosia
oman elämänsä objektina:
– Nyt saan olla se tekijä, ja ottaa oman tilani.
Näyttämöllä hän onnistuu painottamaan niitä kummallisuuksia,
joita yhä liittyy siihen, miten väkivallan kohteeksi joutuneita kohdellaan.
Pääosa katsojista on naisia.
Intensiivistä traagisuutta
Miehet vaikenevat yhä kokemastaan lähisuhdeväkivallasta,
vaikka se on melko yleistä. Vähitellen se on kuitenkin murtautumassa huomion kohteeksi.
Maria Jotunin klassikkoromaani Huojuva talo ilmestyi vuonna 1935, ja olipa väkivallan tekijä
kotona kumpi vain, on teema yhä valitettavan ajankohtainen. Tampereen Teatterin
esitys kääntää teoksen alkuperäiset sukupuoliroolit toisin päin.
Alussa mietin, miten tapahtumat etenivät alkuperäisessä
muodossaan. Pian kuitenkin tempauduin mukaan tapahtumien vyöryyn, jota aloin myös
peilata tapahtumiin ja ihmisten kokemuksiin tosielämässä.
Antti Mikkola on sovittanut voimakkaasti alkavan tarinan,
jossa Tiiti Hynnisen suunnittelema seinän kokoinen videoesitys hienosti
alleviivaa traagista kertomusta särkyvistä ja särkevistä ihmismielistä.
Sekä rouvan että Herran pelkoa on isketty mieliin jo
sukupolvien verran, ja vaikka rakkauden kaipuu on ihmisyyden ydintä, ei
rakkautta suoda, vaan ”kuolla meidän pitää”. Raskasmielisyys on oleva osa
ihmisyyttä, ja niin parisuhteesta tulee vankila. Kaikki se, mitä sydämessään
kantaa, kuitenkin lopulta purkautuu esiin, tavalla tai toisella.
Eeroa esittävä Arttu Ratinen on taitava näyttelijä, mahtavasti
onnistuu myös Anna-Maija Tuokko Lean roolissa, eikä ole moitittavaa myöskään
muiden näyttelijöiden tai ohjaajan työssä. Tekijöiden taitavuus alleviivaa sekä
kokemusten raskautta että ajankohtaisuutta.
Esityksessä on runollisuuttakin, mutta se on kaikkineen
intensiivisen raskasta katsottavaa, eikä juuri siksi jää ohueksi heitoksi. Niin
katsojat kuin esiintyjätkin pyyhkivät kyyneleitä lopussa, ja tematiikka jää
mieleen.
Teksti: Asta Kettunen
