Musiikki ja rauha inspiraation lähteinä
Anna Retulaiselle hiljaa oleminen on luontevaa. Hän viettää helposti viikon puhumatta.
Anna Retulaiselle hiljaa oleminen on luontevaa. Hän viettää helposti viikon puhumatta.
– Tarvitsen absoluuttista rauhaa. Silloin keskittyminen saavuttaa rauhallisen hiljaisuuden ja ajatukset fokusoituvat. Ja se, mistä on kiinnostunut. Olennaisuudet tulevat esille. Enkä tarkoita hiirenhiljaisuutta, taidemaalari Anna Retulainen sanoo.
Elämä jaksottuu Saksan ja Suomen kuukausiin, tosin puhelimeen hän vastaa pariisilaisesta taideresidenssistä.
– Haen muualta vierautta ja yksinäisyyttä. Tulen Suomeen, kun olen saanut niitä riittävästi. Nytkin mietin, minne lähtisin tänään, pois arkiympäristöstä.
Edellisiltana Pariisin konserttitalossa, joka on ”kirkkaanvioletiksi valaistu, hohtava peilirakennelma periferiassa”, ohjelmassa oli Antonín Dvořákin viulukonsertto.
– Sen jälkeen lähdin, vaikka pidän lopussa soitetusta Brahmsistakin. Se olisi sekoittanut Dvořákin ja pääsin kotiin aiemmin, valaisee Retulainen.
Konsertissa hän toivoo, ettei kukaan puhu hänelle.
– Minun pitää saada mennä yksin. Haluan keskittyä musiikkiin. Viimeinen Berliinissä kuulemani ennen maailman sulkeutumista oli Gustav Mahlerin kolmas sinfonia, Retulainen mainitsee.
Kyseinen teos on jylhää, runsasta ja tunteikasta romantiikan ajan musiikkia.
– Työhuoneella en välttämättä valitse musiikkia, saatan olla sattumanvarainen. En halua, että se vaikuttaa töihini.
Merkityksellinen nyt
Parhaillaan Retulaisen retrospektiivisessä Hiljaisuus-näyttelyssä värien yltäkylläisyys, vauhdin hurma, vapauden tunne ja absurdit mittasuhteet sekoittuvat kokonaisuudeksi. Sara Hildénin taidemuseossa esillä olevista töistä tuoreimmat ovat vuoden takaisia ja vanhimmat vuodelta 2003.
– En ole missään niin onnellinen kuin maalatessa. Samalla en koe missään yhtä suurta tuskaa, taiteilija paljastaa.
Tampereen näyttelyn voi hänen mukaansa nähdä valona ja väreinä, ja teoksissa elementin, joka toistuu, kuten musiikissa sama teema. Toive on, että katsoja rauhoittuu teosten äärellä.
– On töiden vuoro puhua. Hiljaisuudessa työt ovat äänessä, Retulainen toteaa, ja muistuttaa, että ulkomailla museoissa on vaatimus hiljaisuuteen. Vahdit saattavat huutaa ’silence, please’.
– Olisi myös hyvä, jos maailma olisi välillä hiljaa. Kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen. Näin voi saada aikaa muistoille, hän kannustaa.
Maalausten ohella nähdään piirustuksia, ja piirtäminen on viime aikoina kiinnostanut.
– Olen yhtäkkiä saanut halun tehdä jotain, piirrellä ja maalata. Teen kolme piirustusta päivässä. Piirsin aamulla Pariisin filharmoniaa ilman silmälaseja, koska väreillä ei ole minulle merkitystä.
– Minulla ei varsinaisesti ole mitään suhdetta väreihin tai lempiväriä. Mikään väri ei ole ruma tai kaunis. Näen värit toistensa kavereina, joukkiona, jossa ne tapaavat toisensa.
Ikkunastaan hän näkee Notre Damen korjaustyömaan, kunnes on uuden näyttelyn avajaiset Helsingissä vapun jälkeen.
– Siinä vaiheessa aion tosin vain laittaa puutarhaani Kumpulan mökillä, hän naurahtaa.
– Olen täysin sidoksissa omaan pieneen arkeeni. Se on se, mistä elämä voi löytyä. Tämä, tässä ja nyt, Anna Retulainen kuvailee.
Elisa af Hällström
Anna Retulainen: Hiljaisuus Sara Hildénin taidemuseossa 21. elokuuta asti