Punapäällikkö, vanha kissa ja Jeesus

Teatteritalo valmistui vain muutama vuosi ennen sisällissotaa. Yhtäkkiä siitä tuli poikkeuksellisten kohtausten näyttämö, punaisten tukikohtana strategisesti keskeinen paikka.

Nyt jykevien seinien sisällä palataan noihin viikkoihin, tunnelmiin ja ihmiskohtaloihin. Anna-Elina Lyytikäisen kirjoittaman ja ohjaaman 1918 Teatteri taistelussa viimeinen esitys on Tampereen antautumisen päivänä 6. huhtikuuta. Hakulinen vetää päälleen punapäällikkö Hugo Salmelan pompan.

Yksinäiset suurmiehet

Näyttelijän ammatissa saa muuntautua moneksi. Cats-musikaalissa Matti Hakulinen hyppelee, kiipeilee ja laulaa kissapatriarkkana, jolle Tampereella on annettu raamatullinen nimi Vanha Deuteronomi (Viides Mooseksen kirja = deuteronomium).

Jeesuksen roolikin on tuttu, sillä kahtena pitkäperjantaina Hakulinen on esittänyt synnyinkaupungissaan Porissa Ristin tien päähenkilöä. Pääsiäisvaellus Raatihuoneenpuistosta Keski-Porin kirkkoon, siis Jerusalemin torilta Golgatalle, keräsi 20 000 kävijän yleisön.

Kokemus oli monella tapaa ikimuistoinen.

– Toisella kerralla oli 15 astetta pakkasta, joelta puhalsi jäätävä tuuli ja minulla oli melko pienet housut jalassa. Aikamoisessa horkassa Jeesus sitten tuli kirkossa ristiltä alas.
Jeesuksen ja vallankumousjohtaja Salmelan kohtalonhetket osuvat vuodenkierrossa samaan ajankohtaan, sillä yksi Tampereen kiivaimmista taisteluista käytiin kiirastorstaina 1918 Kalevankankaalla. Löytyneekö henkilöistä muuta yhteistä?
– Ehkä se, että suurmiehet ovat usein yksinäisiä. Sekä Jeesus että Salmela olivat molemmat ainakin lopussa hyvin yksinäisiä.

Muistovuosi lievittää traumaa?

Hakulinen tietää, että hänen äidinäidinisänsä, koristepuuseppä ammatiltaan, kuoli vankileirillä Hämeenlinnassa. Internetissä löytyy paljon tietoa sotasurmista, ja henkilöhaulla voi päästä sukulaisten tai tuttujen jäljille.

Monissa kodeissa on sukupolvien ajan vaiettu vuoden 1918 vihollisuuksista.
– Kansallinen häpeä on ollut niin iso. Kun kaveri tappaa kavereita, onhan sellaisesta vaikea puhua. Sanotaan, että haavat tulevat kolmanteen polveen, ja niitä me kannamme. Minusta tuntuu, että vielä kymmenen vuotta sitten näistä asioista oli hankalampi keskustella kuin tänä päivänä. Silti aihe on yhä arka.

Punikki- tai lahtarinimittelyä kuulee nykyään harvoin, mutta edelleen sota jakaa kansaa, ja värillä on väliä; sillä, kummalle puolelle perheessä on kuuluttu.
– Kyllä verenperintö jollakin tavalla leimaa, ja sen mukaan ihmiset itse leimaavat itsensä.

Sodan muistovuotta on kuukausi takana, ja jo tähän mennessä kevät 1918 on ollut julkisuudessa enemmän kuin koskaan. Sisällissotaa, kansalaissotaa, luokkasotaa, vapaussotaa tai kapinaa tulee vastaan kaikkialla, muisteloina, uutisina, tutkimuksina, kirjoina, asiantuntijaluentoina, näyttelyinä, näytelminä, oopperana. Vähä vähältä vaiettu sota muuttuu kerrotuksi sodaksi.

– Tämä on osa paranemisprosessia, Hakulinen uskoo.

Taiteen avulla ja keinoilla kipeitäkin kysymyksiä pystyy käsittelemään eri tavalla kuin silmätysten tosielämässä.

Varoittava esimerkki

Tampereen Työväen Teatterissa musikaali Tytöt 1918 nostaa tänä keväänä keskiöön naiskaartilaiset, Tampereen yhteiskoulun lukiolaisten produktiossa Kahdeksantoista pääosassa ovat naiset aikuistumisen kynnyksellä vuosina 1918 ja 2018.

Tampereen Teatterissa näytelmän pääroolissa on itse rakennus. Vaikka esitys pohjautuu Tammerkosken rannalla todellisuudessa koettuun, teatteri on aina myös fiktiota, ja silloin on mahdollista vähän värittää tai väittää jotakin asioista tai tapahtumien kulusta. Suurteoksessa on mukana talon koko henkilökunta, ja esitys levittäytyy rakennuksen joka kolkkaan. Kaikkia aisteja ravisuttava esitys saattaa järkyttää katsojaa. Ihmisiä tapetaan lähietäisyydeltä, sota tulee aivan iholle.

Kansakunnan ja kotiseudun menneisyys on kuitenkin hyvä tuntea, ja siksi Hakulinen toivoo esimerkiksi tamperelaisten koululaisryhmien ja muiden nuorten löytävän tiensä katsomoon. Niin ikään teatterikäyntiä sopii suositella kaikenlaiseen ääriajatteluun taipuvaiselle.

– Oma tyttäreni on nyt 13-vuotias. Nuorimmat naiskaartilaiset olivat samanikäisiä, otollista maaperää aivopesulle. Näytelmän avulla kevään 1918 tapahtumia voisi sitten käydä läpi, ettei vuosisadan trauma enää siirtyisi yhtä sukupolvea eteenpäin.

Luultavasti jokainen esityksen nähnyt jää miettimään, mitä olisi voinut tai pitänyt tehdä toisin. Teatteri taistelussa 1918 soitattaa hälytyskelloja, koska se näyttää, mitä pahimmillaan tapahtuu, kun viha toista ihmistä kohtaan kasvaa äärimmilleen. Niin suureksi, että pystyy tappamaan naapurin, kaverin tai oman sukulaisen.

– Esitys toimii hyvänä varoittavana esimerkkinä, etteivät asiat enää ikinä Suomessa luisuisi vastaavaan tilanteeseen.

Tiikereitä Messukylän kirkolla

Suomen itsenäistymisen jälkeiseen sotakevääseen uppoutuminen roolityötä varten on opettanut yhtä ja toista, tuonut uutta tietoa. Mikä on eniten yllättänyt? Hetken puntaroituaan Hakulinen vastaa, että verisyys.

– Vaikka raakuuden on tiennyt, sittenkin verisyys yllättää. Kalevankankaan kaupunkitaistelu oli jopa kansainvälisessä mitassa poikkeuksellisen suuri ja ankara, ja se käytiin vielä hautausmaalla!

Punaisten järjestäytymättömyys ja tietämättömyys tuntuu niin ikään hämmentävältä.

– Pitkälti kuulopuheiden mukaan mentiin, ja se lietsoi pelkoa. Tieto ei kulkenut, puhelimia kuunneltiin, huhut paisuivat aivan älyttömiksi. Joku oli Messukylän kirkolla nähnyt jäätyneitä tiikereitä, kun kiinalaisia sotilaita oli kuulemma tullut Tampereelle, tiikerit ja elefantit mukanaan, Hakulinen pudistelee päätään.

Kiinalaistiikerit taitavat elää keskuudessamme edelleen:
– Sosiaalisessa mediassa levitetään huhupuheita, ja ihmiset uskovat aika paljon asioita, joilla ei välttämättä ole mitään todellisuuspohjaa. Huhut ja pelko ovat kamala yhdistelmä.

Matti ”Salmela” Hakulinen on viime aikoina usein miettinyt, kuka oli syyllinen sodan syttymiseen.
– Siihen en ole löytänyt vastausta, hän myöntää hädin tuskin kuuluvalla äänellä.

Unelmia, uhmaa ja toivoa

Sata vuotta sitten kahtia jakautunut kansa hyökkäsi asein toisiaan vastaan. Heistä tuli sodan osapuolia, mutta kyse oli myös ihmisistä, unelmista, uhmasta, paremman toivosta. Silloin vastakkain olivat punaiset ja valkoiset, mutta erilaisia jakolinjoja syntyy pelottavan helposti kaikkina aikoina.

Teatterintekijöitä aihe tulee harvinaisen liki, koska historiaa on kirjoitettu – ja näytelmä käsikirjoitettu – tutussa osoitteessa. Nyt näytellään, sata vuotta sitten tilanteet olivat totista totta.
Meno ja meininki sisällä teatteritalossa oli sisällissodan kiihkeimpinä viikkoina railakasta, alkoholia kului ja prostituutio rehotti.

– Tyhjään mahaan vedettiin pirtua. Ihmiset eivät olleet hiprakassa tai kännissä, vaan suorastaan katatonisessa tilassa, ja silloin liipaisin on entistä herkemmällä. Runsas alkoholinkäyttö lienee yksi syy, miksi asiat menivät niin överiksi, Hakulinen arvelee.

Talossa majaili paljon ihmisiä, väkeä syötettiin ja juotettiin. Hyvää ruokaa riitti, toisin kuin monilla kaupungin asukkailla muualla.

– Sen takia ei oikein haluttu tai suostuttu lähtemään rintamalle, jatkuvasti Salmela siitä omilleen puhuu. Tietysti myös pelko oli kova.

Teatteri taistelussa -esityksissä näyttelijät liikkuvat muuallakin kuin lavalla ja osa yleisöstä kulkee heidän mukanaan. Lisäksi näyttämölle projisoidaan kohtauksia, joita on kuvattu muun muassa kellarin vankityrmässä, yläkerran kahvilassa, mistä ammuttiin Raatihuoneen suuntaan ja Thermopyleen kentällä Pyynikillä. Viime keväänä taltioitiin teatteritalon valtaamisen hetket, ja sitä varten näyttelijät pyssyineen juoksivat Frenckellin suunnasta kosken rantaa pitkin teatterille.

Vaikka Kalevankangas liittyi olennaisesti taisteluun Tampereesta, sinne kuvausryhmä ei mennyt.
– Se on hautausmaa, ja kerran niin verisesti tuhrittu. Ihmisten on jo saatava maata siellä rauhassa, Hakulinen perustelee.

”Isompi herra kaikkien puolesta”

Entä millainen tyyppi oli punaisten komentaja, jonka osaan Hakulinen tänä keväänä eläytyy? Karismaattista Hugo Salmelaa pidettiin yhtenä punaisten kyvykkäimmistä johtajista. Näyttelemistä harrastanut sekatyömies johti Kymin punakaartia ennen kun hänet nostettiin johtamaan koko pohjoista rintamaa Tampereelle.

– Tuskin miestä turhaan tehtäväänsä valittiin. Ihmiset kuuntelivat häntä, ja varmaan hänellä oli poikkeuksellista näkemystä sotimiseen. Silti tuntuu tavattoman surkealta, että joku harrastajanäyttelijä Kymenlaaksosta vailla minkäänlaista sotilaskoulutusta tempaistaan Tampereelle, muu perhe jää Kotkaan. Sitten kaupunki vielä piiritetään, ja mies jää ihan yksin.

Siinäkään vaiheessa, kun valkoisten voitto alkoi näyttää vääjäämättömältä, Salmela ei halunnut antautua.

– Muut johtajat lähtivät, esikunta lähti, kaikki läheiset hänen ympäriltään lähtivät. Salmela jätettiin todella yksin. Hänen kauttaan olen paljon pohtinut sitäkin, kuinka sokeasti ihminen voi johonkin aatteeseen luottaa. Viimeiseen asti piti saada työväki sorrosta vapaaksi.

Hakulisen kahdessa isossa roolityössä – Salmelana ja Jeesuksena – on havaittavissa samantapaista tematiikkaa.

– Toinen uhrautui työväenluokan puolesta, isompi herra kaikkien puolesta.

He kuolivat turhaan?

1918 Teatteri taistelussa -esityksen rakentaminen on saanut tarkkailemaan työympäristöä uusin silmin. Historian henkilöt ovat alkaneet elää, ja kyllä – kyllä julmuudet välillä tunkevat uniinkin.

Yksi kohta talossa puhuttelee erityisen väkevästi. Hakulinen vilkaisee portaiden alaosaan, samaan paikkaan, missä on otettu Vapriikin näyttelyn valokuva ruumiskasasta.

– Joka ainoa kerta kun tuosta kulkee, heittää pienen muiston niille ihmisille, jotka kuolivat tavallaan turhaan. Asiat olisi voitu fiksumminkin hoitaa.

Matti Hakulinen taitaa sielunsa silmin nähdä aulanäkymän elämänsä loppuun asti. Kun hän joskus eläkeläisenä verestää työuran muistoja Tampereella, todennäköisesti katse osuu ensimmäisenä noille vaiheille.

– Kummaa muuten, kuinka tuo lattia näyttää ihan samanlaiselta kuin sata vuotta sitten, hän huomaa.

”Oi Luoja suuri, päivän suo jo koittaa.
Hälvennä huoli, min vallas’ on maa,
suo aamun auringon yön kauhut voittaa,
tyynnytä myrsky mi raivoaa.
Antaos Suomelle Sun armosi vaan,
suo elo rauhaisa ja onnea!”

(Yrjö Sjöblomin sanoitus Finlandia-hymniin, 1919)

Pirjo Silveri