Synninkantajat on tutkielma yhteisöstä
Ihmisten tarve rajojen vetämiseen, yhteisössä eläminen, moniäänisyys, naisten usko ja lasten äänen kuuluminen ovat muun muassa teemoja, joita käsikirjoittaja-ohjaaja Maia Häkli haluaa käsitellä Synninkantajat-näytelmässä.
Synninkantajat saa ensi-iltansa 2. syyskuuta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä. Näytelmä on kertomus sisäänpäin kääntyvästä yhteisöstä ja rakkaudesta.
Pauliina Rauhalan Synninkantajat-romaaniin (Gummerus, 2018) perustuva tarina sijoittuu pohjanmaalaiseen pieneen kylään 1970-luvun lopulla.
Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä eletään vaikeita aikoja, ja se alkaa järjestää hoitokokouksia. Huolenpito jäsenistä kuitenkin muuttuu henkiseksi väkivallaksi.
Hoitokokoukset
olivat julkisia ripitystilaisuuksia, joissa väärään uskoon langenneiden teot
kirjattiin pöytäkirjaan. Synneiksi määriteltiin muun muassa television
katsominen, diakoniatyö, kirkkokuorossa laulaminen ja hempeä henki. Jos
harhaantunut katui syntejään, uskonveljet antoivat anteeksi Jeesuksen nimessä
ja veressä.
Käsikirjoittaja-ohjaaja Maia Häkli valitsi Synninkantajat monistakin syistä.
– Tarve rajanvetoihin, ”meihin ja noihin”, on voimakkaasti läsnä myös tässä ajassa. Yhteisössä eläminen on hankalaa: yhteisö etsii yhteisiä vihollisia ja tiukentaa rajalinjoja, jotta oma olo olisi turvallisempi. Yhteisön sisäinen turbulenssi ulkoistetaan, se kohdistetaan uhriin tai viholliseen.
– Tämä on lajillemme luontaista, mutta myös ongelmallista. Meidän ihmisten on myönnettävä tämä taipumus, katsottava sitä suoraan ja kiertelemättä.
Yhteisö on moniääninen
Häkli haluaa puhua myös yhteisöjen moniäänisyyden puolesta.
– Haluan, että lestadiolainen yhteisö – kuten kaikki marginalisoidut ryhmät – nähtäisiin moniäänisenä. Jokaisen ryhmän sisällä on diversiteettiä – ei ole yhtä uskovaista, kuten ei ole yhdenlaista poliisia tai kokoomuslaista tai taiteilijaa tai ruotsalaista.
Hänen mukaansa lestadiolaisessa liikkeessä on monenlaisia käsityksiä ja uskomuksia esimerkiksi siitä, mitä usko tarkoittaa.
– Osa käsityksistä ei vain koskaan pääse julkiseen narratiiviin siitä, mihin tämä porukka uskoo. Luulen, että historiankirjoihin päätyvä kertomus on usein valtaa pitävien miesten määrittelemä.
Maia Häkli puhuu myös omasta kokemuksestaan, sillä hän on lähtöisin lestadiolaisesta suvusta. Esimerkiksi oman äidin ja isoäitien Jumala-suhde on poikennut siitä ankarasta käsityksestä, joka ihmisillä lestadiolaisesta uskosta tavallisesti on.
– Minun äitini ovat pitäneet tärkeänä sitä, miten osoitamme rakkautta, armollisuutta ja anteeksiantoa toisiamme kohtaan.
Synninkantajat-romaanin Aliisa on lempeä isoäiti, joka kokee vahvaa yhteyttä Jumalaan, luontoon ja perheeseen. Usko ei kuitenkaan ole suoritus.
Naisten äänen tarinassa tuo kuuluville myös nuori Auroora, jonka itsemääräämisoikeuteen ja seksuaalisuuden kehittymiseen yhteisö pyrkii puuttumaan. Häklin mukaan yhteisöllä voi olla tietty, hyvinkin tarkka käsitys siitä, millainen on ”vieno” tai ”sievä”.
– Käsitteen takana vain saattaa usein olla valtava koneisto, joka hallitsee sitä, miten ollaan oikealla tavalla tyttö tai nainen.
– Kirjassaan Pauliina Rauhala
käsittelee yhteisöä moniäänisesti, ja saman moniäänisyyden haluan tuoda myös
näytelmään. En kiellä historiaa: ankarat miehet ovat läsnä, mutta tarinassa saavat
äänen myös naiset.
Lasten ääni kuuluviin
Rauhala ja Häkli haluavat tuoda oikeutta myös lapsille, jotka saattavat jäädä yhteisössä uskonsodan jalkoihin ja erilaisten maailmankuvien väliin. Heidän äänensä pitää saada kuuluviin.
Aliisan ohella tarinan toinen päähenkilö on pikkupoika Aaron, joka on sekä lempeän mummin että ankaran papan silmäterä. Hänen hartain rukouksensa on, ettei kukaan sukulainen joudu helvettiin.
Vaikka tarina sijoittuu 1970-luvulle, lapsen hämmennys on ohjaajan mukaan myös nykypäivää.
– Tälläkin hetkellä meillä on maailmankuvien välissä olevia lapsia, joilla on erilaisia kulttuuri- ja uskontotaustoja. Meidän kaikkien täytyy oppia olemaan täällä yhdessä.
Maia Häkliä viehättää Rauhalan teoksessa myös se, että henkilöt eivät ole mustavalkoisia – vain hyviä tai pahoja. Kaikkien puolta yritetään ymmärtää, jopa yhteisön johtajaa Taistoa, joka päivisin puhelee puutarhassa linnuille ja kukkasille, mutta iltaisin rakentaa tiivistä hengellistä arkkia heille, jotka tunnustavat syntinsä ja katuvat.
Yhteistä on kieli ja eetos
Häkli iloitsee siitä, että on saanut tehdä yhteistyötä kirjailija Pauliina Rauhalan kanssa.
– Olemme tavanneet. Pauliina on tarkistanut käsikirjoituksen repliikkejä, joita olen joutunut kirjoittamaan lisää.
Romaanin kieli on runollisen kaunista, mutta dialogia, vuoropuhelua, siinä on verraten vähän.
Rauhala on tarkistanut puheenparsia ja tekstin kaanaan kieltä. Nimitystä käytetään lestadiolaisesta saarnakielestä, jota Pauliina Rauhala puhuu toisena äidinkielenään. (Kotiliesi 30.3.2018)
Kirjailijan ja käsikirjoittajan yhteistyö on sujunut hyvin myös siksi, että he ovat samoilla linjoilla kielen lisäksi näytelmän eetoksesta, katsomustavasta.
– Meillä on yhteinen toive moniäänisyyteen, ja pyrkimys ymmärtää ihmisiä, joilla on eri lähtökohdat. Ei ole vain yhtä lestadiolaisuuden edustajaa, kuten ei ole vain yhtä suomalaista.
Maia Häkli on pitänyt työskentelyä Tampereen Teatterissa sujuvana.
– Yhteistyö on ollut todella hedelmällistä. Jutusta on tulossa tosi hieno. Työryhmän kokemus ja ammattitaito ovat olleet suureksi avuksi.
Teatteri yhdistää monta asiaa
Maia Häkli on aina ollut kiinnostunut kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.
– Teatterissa ajatteleminen ja kirjallisuus yhdistyvät kysymyksiin yhteisöstä, läsnäolosta ja kehosta.
– Tiiviin uskontokunnan lapsena jäin kaipaamaan yhteisöä. Teatteri on ihmisten kanssa olemista ja läsnä olevaa tekemistä ihmisten kanssa. Teatteri on myös valtavan kehollista.
Keho ja somatiikka ovat Häklille tärkeitä. Teatterityön lisäksi jooga, pitkän matkan juokseminen ja metsäretket ovat elämässä etusijalla.
Vuonna 1987 syntynyt Häkli on tehnyt näytelmien käsikirjoituksia ja ohjauksia jo kymmenisen vuotta. Synninkantajat on hänen 11. ohjaustyönsä ja samalla lopputyö Teatterikorkeakouluun, josta hän valmistuu ohjaajaksi.
Uskonnollisesta yhteisöstä ja kodista irtautumista hän käsitteli jo näytelmässään Nyt kodista laulun mä laulan, jota esitettiin Teatterikorkeakoulussa vuonna 2014.
– Siinä ihminen etsi kotia eli oli kysymys kodista, perimmäisestä kodista ja suhteesta ruumiiseen. Ruumiin kysymykset ovat akuutteja silloin, kun opettelee omaa kuolevaisuuttaan vasta aikuisiällä. Voisi jopa sanoa, että se oli autofiktiivinen ja omaelämäkerrallinen työ, kertoo Häkli, joka kirjoitti ja ohjasi teoksen sekä näytteli siinä itse.
Samoja teemoja sisälsi myös ohjaustyö Leea Klemolan näytelmään Jessikan pentu, joka esitettiin Teatterikorkeakoulussa 2018.
– Klemolalle tyypillinen komedia kertoo haluista. Jessika pelkää paljastuvansa, kun hänessä onkin luonto sekä tarpeita, jotka eivät sovi siihen, miten ihminen on kasvatettu.
Naisten historiaa
Tulevissa töissäänkin Häkli haluaa perehtyä naisten historiaan ja siihen, ketkä saavat äänensä kuuluviin ja jäävät aikakirjoihin.
Seuraava työ on Rouva C, joka saa ensi-iltansa 18. marraskuuta Seinäjoen kaupunginteatterissa. Häkli sovittaa ja ohjaa Heini Tolan dramatisoiman näytelmän, joka pohjautuu Minna Rytisalon menestysromaaniin.
Lisäksi Häkli kirjoittaa parhaillaan näytelmäkäsikirjoitusta Johanna Venhon Ensimmäinen nainen -teoksesta, joka on historiallinen romaani Sylvi Kekkosesta. Tuotantosopimuskin on jo alustavasti solmittu, mutta teatterin nimeä ei vielä saa kertoa.
– Meillä on valtavan hienoja uusia kirjailijoita, jotka käsittelevät isoja, syviä asioita. Nämä teokset ovat uusia avauksia.
– Niissä ehkä kuullaan naisten historiaa, samoin kuin Pauliina Rauhala on kirjoittanut naisten uskoon liittyvää historiaa, josta ei aiemmin ole kirjoitettu, pohtii Maia Häkli.
Teksti: Kirsi Airikka
Kuvat: Rami Marjamäki
Synninkantajat
Ensi-ilta 2. syyskuuta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä
Käsikirjoitus ja ohjaus Maia Häkli
Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Rooleissa nähdään Antti Tiensuu (Aaron), Aliisa Pulkkinen (Aliisa), Esa Latva-Äijö (Taisto), Eeva Hakulinen (Raakel), Sara-Maria Heinonen (Auroora) ja Konsta Laakso
Näytelmä perustuu Pauliina Rauhalan romaaniin Synninkantajat. Rauhalan ensimmäinen romaani Taivaslaulu (Gummerus, 2013) kertoo nuoren perheenäidin elämästä lestadiolaisessa yhteisössä.