Tarinoita Viinikasta, kirkosta ja sen kelloista

Viinikan kirkko ja sen kellot sekä Lokomon tehdas kietoutuvat kiehtovalla tavalla tamperelaisen Timo Virtasen elämään.

Kirkkojen kellot soivat, eivätkä koskaan tarpeettomasti.

– Niillä on aina kerrottavanaan viesti jostain asiasta, miettii Timo Virtanen, jolla on paljon muistoja kirkonkelloista ja kotikirkostaan Viinikasta.  

Kirkko on aina ollut olemassa hänelle.

– Synnyin vuonna 1932, samana vuonna kuin kirkkokin valmistui. Kotini oli Isonportintien ja Lylytien kulmassa, numerossa 15.

Myös Viinikassa sijainnut Lokomon tehdas on aina kuulunut miehen elämään.

– Lapsen mieleeni syntyi käsitys, että kun mennään työhön, mennään aina Lokomolle.

Ajatusta lujitti se, että kirkon lähellä, Lempääläntien suuntaisena, oli pitkä Lokomon talo, josta ihmiset lähtivät töihin tehtaaseen.

Kamarin ikkunasta oli esteetön näkymä Isonportintielle.

– Lapsena katselin, kun ihmiset kulkivat eväskantamukset käsissään tietä pitkin aamuisin työhön ja illalla takaisin koteihinsa.

Virtasen isä liittyi usein joukkoon, ja porukassa oli myös Ahlmannintieltä matkaan lähtenyt setä, Yrjö Virtanen, joka vapaa-ajallaan piti poikakerhoa Viinikan kirkon alakerrassa.

Timo Virtanen kävi Valppaat-kerhoa, jossa harrastettiin puutöitä ja tehtiin luontoretkiä Vapalonsaareen sekä Isosaareen, joka jo silloin oli seurakuntien omistuksessa.

– Kirkon alakerran kerhotiloissa me pojat saimme katsella kaitafilmejä, ja niistä muistaakseni suosituin sarja oli Joka poika. Vähän myöhemmin perustimme myös NMKY:n alaisen pesäpallojoukkueen. Seurakunta tuki toimintaa antamalla käyttöön kuorma-auton kuljettajineen lähialueen pelimatkoja varten.

– Kirkon merkitys oli pojille tosi suuri, koska siihen aikaan, 1940-luvulla, ei juuri ollut muuta järjestettyä toimintaa lapsille ja nuorille, kiittää Virtanen.

Pyhäkköä on nimitetty arkikirkoksi, koska se on ensimmäinen suomalainen rakennus, jossa saman katon alle yhdistettiin kirkkosali, nuorten kerhotilat ja pappila. Evankelis-luterilaisen kirkon nuorisotyön katsotaankin alkaneen Viinikassa.

– Kirkon arkkitehti Yrjö Waskinen on todella ollut aikaansa edellä. Kirkossa oli elämää vuorokauden ympäri. Rakennus toimi silloin ja näyttää toimivan edelleenkin, toteaa Virtanen.

Ääniä tehdassalissa

Sukunsa miesten tapaan Timo Virtanen hakeutui töihin Lokomolle. Oppikoulun loputtua nuori mies pääsi metallityöoppiin korjausosastolle.

– Mestarinani oli Nekalan mies, Heinosen Urho, eräs niistä Isonportintien kulkijoista. Hänelle ja muille rehdeille ammattimiehille olen ollut äärettömän kiitollinen hyvistä opeista ja neuvoista.

Kun asevelvollisuus oli suoritettu, Virtanen palasi vielä pariksi vuodeksi töihin korjausosastolle.

Lokomo oli aloittanut kirkonkellojen valmistuksen jo 1920-luvun alussa.

– Eräänä syynä oli, että kovilla pakkasilla soittaessa pronssisia kelloja halkesi. Lokomo päätti tehdä kellot erikoissähköteräksestä, joka sisältää kromia. Ne eivät halkeilleet, ja sointikin osoittautui hyväksi.

Kaikkiaan kelloja valmistettiin 369 kappaletta, viimeinen vuonna 1969 Pihtiputaalle.

Pyhän kosketus

Timo Virtanen palasi töihin Lokomolle vuonna 1957, ja runsaan vuoden kuluttua hänet nimitettiin tarjouspäälliköksi. Lokomolla hän työskenteli eläkkeelle jäämiseensä saakka.

Erityisesti kirkonkellojen sointi tehdassalissa on jäänyt Virtasen mieleen.

– Kello oli nosturilla kohotettu hieman ylös, ja joku miehistä löi lekalla sen kylkeen. Sama saattoi toistua uudelleen jonkin ajan kuluttua. Niissä olosuhteissa ääni oli yllättävä ja outo.

Kyseessä oli kellon viritys. Teräsvalimo oli valanut kellon, ja koneistamalla karusellisorvissa sen sointi saatettiin lopullisesti oikealle kohdalleen.

– Kellon ääni oli juhlava, miltei pyhä. Se oli yllättävä, voimakas ja kaunis ääni, joka kuului keskellä raskaan teollisuuslaitoksen melua. Tunne on jäänyt mieleeni, ja siellä se on myös säilynyt, kuvailee pian 88 vuotta täyttävä Virtanen.

Tietonsa kirkonkelloista Virtanen on saanut ystävältään Lauri Jeremias Niemeltä, joka työskenteli Lokomolla osastopäällikkönä.

– Musikaalisena miehenä hänellä oli ainutlaatuinen erikoistehtävä. Hän viritti tehtaassa valmistettavat kirkonkellot oman työnsä ohessa.

Tiedossa oli, mikä on tietyn painoisen kellon sävel likimäärin teräsvalun jäljiltä.

– Ellei se ollut juuri haluttu ja kohdallaan, Lauri kokemuksensa perusteella määritteli, mistä kohdasta kellon sisältä sorvattiin lastuja karusellisorvissa.

Alkuaikoina Niemi käveli äänirautoineen kirjoituspöytänsä luota sorvin ääreen. Myöhempinä vuosina konttorin siirryttyä etäämmälle asia hoidettiin siten, että joku työnjohtajista soitti hänelle puhelimella kopistaan, ja ovi pidettiin auki.

– Niemi kuuli soinnin puhelimessa työpöytänsä ääressä ja antoi ohjeensa. Koesoittoja jatkettiin niin kauan, kunnes ääni oli haluttu. Näin tehtiin kaikille Lokomon valmistamille kirkonkelloille yhtä lukuun ottamatta. Se kuitenkin on jo oma tarinansa, hymyilee Virtanen.

Hän kertoo, että kelloja soitettiin ennen kahdella tavalla.  

– Ne kiinnitettiin kiinteästi molemmista päistään laakeroituun orteen. Tätä ortta edestakaisin heiluttamalla kello heilui, ja ääni syntyi kielen osuessa sen laitaan.

Toinen tapa oli läppääminen. Kello oli kiinteästi laipastaan kiinni kannattimessaan. Ääni saatiin aikaiseksi heilauttamalla kellon kieltä sen laitaan.

– Kelloja heiluttamalla saatiin aikaan voimakkaampi ja kantavampi ääni kuin kielellä läppäämällä.

Heiluva torni

Viinikan kirkon rakentaminen osui hyvään aikaan. Yhdysvaltojen pörssiromahdus lokakuussa 1929 aiheutti myös Suomessa pahan työttömyyden 1930-luvun alussa.

– Kirkon rakentaminen tarjosi monille kaivatun työmahdollisuuden. Myös Lokomolle kahden kirkonkellon valmistaminen oli varmasti tervetullut lisä, pohtii Virtanen.

Viinikkaan tilattiin kaksi kelloa: suuri painaa 850 kiloa, ja säveleltään se on fis yksi. Pieni kello on 460-kiloinen, jonka sävel on a yksi. Kellot tilattiin ja valmistettiin orrella varustettuina ja heilutettavina. Ne toimitettiin alkuvuodesta 1932, kun kirkon tornin rakennustyö oli edennyt sopivaan vaiheeseen.

– Kun sitten tuli koesoiton aika, tapahtui yllätys. Torni alkoi heilua kelloja soitettaessa! Korkealla heiluva massa tuntui olevan liikaa tornin ominaisuuksille. Ratkaisuksi keksittiin, että heilutuslaitteet lukittiin kiinteiksi, ja kellot muutettiin läppäämällä eli kielestä soitettaviksi, kertoo Virtanen, joka kuuli tarinan Lauri Niemeltä 1960-luvulla. 

Kotikirkkoa koskeva asia jäi askarruttamaan Virtasta.

– Katseeni osui usein torniin, ja mietin muistini paikkansa pitävyyttä. Kun sitten myöhemmin olin keräämässä historiatietoja, pyysin luvan poiketa myös Viinikan kirkon tornissa, kertoo Virtanen, joka kapusi torniin vuonna 2005.  Hän on Lokomon pyynnöstä koonnut tietoja tehtaalla valmistetuista kirkonkelloista ja vetureista.  

– Niinhän sen asian täytyi olla. Kellot ovat korkealla, ja torni on maallikon silmin varsin hoikka. Kun siellä ylhäällä on heilutettu yli 1300 kilon massaa edestakaisin, niin jonkinmoinen vaikutus sillä lienee ollut.

Suruviestejä ja ilosanomia

Timo Virtasta koskettaa ajatus, että Viinikan kirkon rakentajat ja kellot valmistaneet metallimiehet ovat eläneet kirkon lähellä, ja kellotkin ovat syntyneet naapurissa. Tekijät ovat olleet jo kauan poissa.

– Kellojen sointi on kuitenkin edelleen sama ääni, jonka miehet työllään ovat saaneet aikaan. Ne tuovat meille terveiset menneiltä sukupolvilta ja välittävät ne edelleen meidän jälkeemme tuleville.

Kelloilla on aina jokin viesti.

– Aikoinaan, kun muita viestintäkeinoja ei ollut, niiden soittotavasta oli ymmärrettävissä, mistä oli kyse. Usein ne kertoivat hädästä. Piti saada apua johonkin tai hankkiutua turvaan. Tieto levisi ympäristöön ja se kuultiin. Ne kertoivat suruviesteistä ja ilosanomista.

– Jos oli uhka joutua luopumaan kotipaikasta, kellot jopa pyrittiin pelastamaan. Tarinoiden mukaan niitä on kätketty myös järvien pohjaan odottamaan uutta parempaa aikaa.

Teksti: Kirsi Airikka

Kirkonkellot

Kirkonkelloilla on monia tehtäviä. Soitto ilmoittaa muun muassa pyhäpäivän alkamisesta, kutsuu jumalanpalvelukseen sekä kirkollisiin toimituksiin, ja kertoo kuolinviestin. Kuudelta lauantai-iltaisin on tapana soittaa ehtookellot (angeluskellot). Soitto muistuttaa sunnuntain alkamisesta.

Viime vuosina kelloja on soitettu tempausluonteisesti esimerkiksi kansainvälisenä rauhan päivänä ja Aleppon uhrien muistolle. Tampereella kirkkojen ja kappeleiden kellot soivat hiljaisella viikolla 6.–9. huhtikuuta koronaviruksen uhreille ja heidän läheisilleen.

Monissa seurakunnissa kirkonkellojen soitto on automatisoitu. Soitettavat sävelmät voidaan valita etukäteen ja ajastaa.

Lähde: evl.fi

Viinikan kirkko

Suunnittelija Yrjö Waskinen. Kirkko pohjautuu tyyliltään selvästi 1920-luvun klassismille, lisäksi siinä on funktionalismille tyypillisiä piirteitä.

Tampereen hiippakunnan piispa Jaakko Gummerus vihki Viinikan kirkon käyttöön 29.5.1932.

Peruskorjaus ja uudet kirkkotekstiilit 2005–2006

Museoviraston suojelukohteeksi vuonna 2006 

Suntio Teija Hakala:

”Kellot herättivät Viinikan asukkaat keskellä yötä”

– Kellot kutsuvat seurakuntalaisia kirkkoon, ja ne kuulostavat lämpimän kodikkailta. Kotikirkkoni kellot ovat ehdottomasti suosikkini, kertoo suntio Teija Hakala, joka on työskennellyt Viinikan kirkossa jo 30 vuotta.

Kellojen ääni tuo suntion mieleen monia muistoja. Ensimmäinen soittokerta vuonna 1989 tuntui pelottavalta. 

– En uskaltanutkaan mennä torniin yksin. Soitin veljelleni Koivistonkylään ja pyysin, että hän tulisi kanssani, ja onneksi hän tuli seurakseni. Sen jälkeen uskalsin mennä yksin, jopa pimeässä.

Suntio piti kellojen soittamisesta niin paljon, että häntä harmitti, kun kellokone tuli, ja kellojen soittaminen muuttui automaattiseksi.

– Nykyisin olen kuitenkin onnellinen, ettei pyhäaamuisin tarvitse enää juosta torniin soittamaan kelloja. En enää ole ihan niin ketteräkään kuin aiemmin, hymyilee Hakala.

Hauska muisto kelloista liittyy Hakalan keskimmäiseen tyttäreen, joka oli ensi kertaa yksin lähipuistossa. Tyttö kuuli kirkon kellojen soivan, ja kiiruhti hädissään kotiin.

– Kun kysyin miksi hän tuli heti takaisin, hän vastasi: ”Luulin, että soitit kelloja sen takia että pitää tulla kotiin.”

Kerran soittolaitteessa ilmeni häiriö, kun siirryttiin talviaikaan.

– Kellot alkoivatkin soida lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kello 02 herättäen varmasti koko Viinikan väen, muistelee Hakala.  

Sen jälkeen suntio jännitti aina kesä- ja talviaikaan siirryttäessä, että kellot alkaisivat soida yöllä. Onneksi vika ei ole toistunut, ja viinikkalaiset ovat saaneet nukkua yönsä rauhassa.

Lähetä muistosi:

Onko sinulla muistoja ja tarinoita Tampereen kirkoista tai niiden kelloista? Kerro juttuvinkkisi Sillan toimitukselle sähköpostitse: toimitus@siltalehti.fi tai kirjeitse: Silta, PL 226, 33101 Tampere. Muista liittää mukaan omat yhteystietosi.  

Palaa otsikoihin