Tiiliä, aatteita, ihmisiä
Messukylän kirkon seinissä on satojatuhansia tiiliä. Joku ne on tehnyt, joku muurannut ja joku on ampunut kiväärinluodin kirkon tiiliseinään. Näistä ihmisistä Messukylän seurakuntapastori ja kirjailija Jari Kuusi on kirjoittanut kolmiosaisen kirjasarjan, jonka viimeinen osa valmistui syksyllä.
Maantieteellisesti kirkko on yksi kärki kolmiossa, jonka toinen kärki osoittaa mäenrinteessä seisovaan työväentaloon. Kolmas kärki on järkyttävä. Se on Vilusenharjun soramontussa sijaitseva vuoden 1918 sisällissodan teloituspaikka.
Kirkollakin oli sodassa osansa, sillä sen tornista syyti luoteja punaisten kuularuisku, jota ylämäkeen hyökkäävät valkoiset hyvällä syyllä nimittivät Kuolemankukoksi. Kirkon ympäristössä käydyistä taisteluista todistavat edelleen luodiniskemät seinätiilissä.
Paikalliset tapahtumat ja tapahtumapaikat innoittivat Jari Kuusen kirjoittamaan teloituspaikkaan liittyvän romaanin Piinaviikko 1918, joka ilmestyi 2018. Kuusi ei suunnitellut teosta trilogian aloitusosaksi, mutta sellainen siitä tuli.
Kun ensimmäinen osa oli valmistunut, kirjoittajan mieli alkoi kysellä, mitä henkilöille sitten tapahtui. Toinen osa, Tummanpunaiset vuodet, viittaa paitsi aatteen, myös tiilen väriin. Tiilitehdas kehittyy, tehostuu, modernisoituu ja joutuu kolmannessa osassa elementtiteollisuuden syrjäyttämäksi. Kirja saikin nimekseen Miilun hiipuva hehku.
Tiiliruukkien kaupunki
Tampere oli aikanaan pumpulitehtaiden ja suutareiden kaupunki: Finlayson, Tampella, Suomen Trikoo, Verkatehdas, Klingendahl, Attila, Aaltosen kenkätehdas. Sittemmin sotakorvausteollisuus nostatti metallitehtaita, kuten Lokomon ja Valmetin. Tampellakin muutti tuotantosuuntaa koneisiin.
Tehtaat muurattiin tiilestä, ja jossain ne tiilet tehtiin.
– Ehkä tiiliteollisuus on niin alkutuotantoa, että emme tule ajatelleeksi Tamperetta tiilitehtaiden kaupunkina, vaikka täällä on sellaisia ollut kolmisenkymmentä. Nalkalan Tiiliruukinkatukin on saanut nimensä paikalla sijainneesta tiilitehtaasta. Messukylän Vehmaisissa toimi tiilitehdas, ja tiilitehtaan työntekijöille rakennettiin Savikyläksi nimetty asuinalue, Kuusi kertoo.
Tiilenteko ja tiilitehtaat ovat näkökulma, josta Kuusen trilogiassa katsellaan Messukylän, Tampereen ja koko Suomen yhteiskunnallista kehitystä.
Pitkä ajanjakso sisällisodasta 1960-luvun lopulle, paljon henkilöitä ja laaja-alaiset tapahtumat tarkoittavat, että kirjailijalla oli käsissään mittava materiaali. Jari Kuusi myöntääkin, että välillä oli mennä usko työn valmistumiseen, vaikka hän ei esikoiskirjailija ollutkaan. Esikoisteos oli keskiajalle sijoittuva Veli Martin tarina.
Trilogiaan kului lopulta kuusi vuotta, 2017–2023, sillä kirjoitustyö piti tehdä papin viran ohessa.
– Kirjoitin vaistonvaraisesti, ja oli kieltämättä vaikeata pitää rakenne koossa, koska kirjoissa käsitellään sekä yksilöiden että yhteiskunnan kehitystä.
Aatteet yhdistävät ja erottavat
Lähdekirjallisuuden lisäksi Kuusi käytti kuulemiaan kertomuksia.
– Olen kotoisin Vehmaisista ja olen kuullut tarinoita sekä sisällissodasta että työväenliikkeestä, jossa oli mukana sukulaisiani. Aloin itsekin muistaa enemmän, kun teoksia kirjoitin, hän kertoo.
Kuusi painottaa, etteivät hänen kirjansa ole poliittisia, vaikka heti ensimmäisestä osasta lähtien aatteet vaikuttavat ihmisiin ja poliittiset jakolinjat erottavat heitä.
– Sekä henkilöiden välillä että heissä itsessään sisäisesti pitää olla vastakkaisuutta, mutta kirjoittajana pyrin tasapuolisuuteen, enkä asetu kenenkään puolelle. Tuon esille sekä jaloutta että alhaisuutta aatteista riippumatta.
Trilogia alkaa sisällisodasta, jota seuraavat oikeistolaisuuden nousu ja Lapuanliike, sodat, poliittisen tasapainon keikahdus vasemmalle puolelle, asekätkentä, sodan vaurioittamat mielet, sotakorvaukset ja jälleenrakennus. Viimeisessä osassa nousee 60-luvun radikalismi.
– Aihetta piti rajata ja päättää, mitkä yhteiskunnalliset muutoskohdat otan mukaan, Kuusi sanoo.
Pappi ja työläisnainen
Läpi trilogian kulkevat pappi Lindellin ja työväenliikettä edustavan Annin henkilöt. He kohtaavat Piinaviikossa, ja sen jälkeen näiden kahden kohtalot risteävät koko heidän elämänsä ajan.
Jari Kuusi kertoo, että Lindellin hahmon taustalla vaikutti Messukylän kirkkoherra Kaarlo Magnus Olander, joka yritti sovitella punaisten ja valkoisten välillä. Muualta tulleet punaiset polttivat pappilan, ja kellariin paenneelle papille perheineen olisi käynyt huonosti, ellei paikallinen punakaarti olisi heitä pelastanut.
– Papit kuvataan kirjallisuudessa usein hölmöinä tai roistoina. Lindell on vastaveto tälle. Hän tekee moraalisia ratkaisuja ja toimii, niin kuin oikeaksi näkee, vaikka joutuukin siitä kärsimään. Halusin kertoa, että kaikki papit eivät olleet samanlaisia silloinkaan, Kuusi kertoo.
Trilogian läpikäyvä päähenkilö on Anni, sarjan alussa nuori nainen, jonka elämänvaiheet ovat moninaiset ja kovatkin. Vaikka aikuisuuden kynnyksellä olevan tytön tunne-elämään eläytyminen ei ollut helppoa, kirjailija kertoo mieltyneensä eniten juuri Anniin.
– Anni on rakastettava nainen, joka edustaa puhtautta. Hän on eräänlainen naisen ihannekuva ja lahjakas nainen. Hän etenee työelämässä ja yhdistyselämässä niin pitkälle kuin niissä oloissa saattoi päästä. Näen hänen hahmossaan nykyaikaisen naisen menestystarinan.
Ihminen pysyy samana
Kirjan kirjoittaminen on suuri urakka, saati sitten trilogian valmiiksi saattaminen. Jari Kuusi sanoo tuntevansa tyytyväisyyttä siitä, että on kirjat kirjoittanut. Mielessä kuplii jo uusi romaanin aihe, ja muotona yhdenpäivänromaani houkuttelee.
Jari Kuusi kertoo, että Messukylä-trilogian myötä oma käsitys historiasta kirkastui ja terävöityi. Romaanisarjan henkilöt taas kulkivat kauan mukana haamuina ja keskustelukumppaneina, mutta hiljalleen kirjailija on heistä etääntynyt.
– Pohjimmiltaan olemme samanlaisia ajasta toiseen. Ihmisyys meissä säilyy samana, ja kutakin aikakautta pitää ymmärtää sen olosuhteista käsin. Toisaalta jokainen sukupolvi tekee omat virheensä ja lyö päätään seinään, vaikka toivoisi, että historiasta voitaisiin oppia.
Entä mitä Jari Kuusi ajattelee pappeudesta?
– Papin tehtävä on asettaa itsensä sivuun, unohtaa itsensä ja nähdä toinen. Asettaa toisen ihmisen tarpeet omien tarpeidensa edelle. Tosin on todettava, että pappikin onnistuu tässä yleensä kovin vajavaisesti.
Teksti: Anneli Kanto
Kuvat: Hannu Jukola