Tulkkina tunteiden vuoristoradalla
Ajan pehmittämään mustaan nahkatakkiin pukeutunut harteikas mies istuu hotellin aulassa ja havainnoi ympärillään olevaa lounaskansaa. Ikkunasta näkee Helsingin rautatieaseman, ja sisälle kuuluu Kaisaniemen aamupäiväliikenne.
Lisäksi marraskuusta alkaen Lampela on Helsingin sijaan viettänyt arkea Lahdessa, jossa parhaillaan ovat meneillään viimeiset viilaukset Lahden kaupunginteatterin esitykseen Sota ja rauha.
Ohjauksesta vastaava Lampela kertoo, ettei työryhmä ole välttynyt karanteeneilta, ja ovathan tunteet aina pinnassa esitystä tehdessä.
– Tämä työ on emotionaalista vuoristorataa, sanoo Pasi Lampela.
Sota tulee huoneeseen
Sota ja rauha on Leo Tolstoin vuosina 1865–1869 kirjoittama romaani, jossa on yli 500 henkilöhahmoa – sekä historiallisia että kuviteltuja. Moni hahmo perustuu Tolstoin omaan sukuun. Lampela on sovittanut parituhatsivuisen teoksen 12 näyttelijälle. Tavoitteena on näyttää Tolstoin luoma kaksijakoisuus, jossa seurataan siviilimaailmaa ja sotaa.
Keskeisistä henkilöistä Pierre haluaa olla hyödyksi, ja miettii, miksei ole kokenut olevansa rakkauden arvoinen. Andrei lähtee sotaan tavoittelemaan kunniaa. Heidän välissään on musiikillisesti lahjakas, rakkaudessa pettynyt Natasha
– Se on psykologinen draama. Olen tiivistänyt teoksen kolmen päähenkilön ympärille, mutta siinä on paljon Tolstoin eeppisiä tapahtumia. Mennään naimisiin, syntyy lapsia, erotaan, isä kuolee, mennään sotaan, Moskova palaa, Lampela kuvailee.
– En voinut tehdä aiemmista sovituksista, joten päätin tehdä oman. Sitä saa sitten, mitä haluaa. Pitää uskoa visioonsa. Tapani tehdä dramatisointia on, että haluan herkullisimmat kohtaukset. Siitä tuli sata liuskaa, normimittainen näytelmä.
Sodassa ja rauhassa ihmiset ovat historian mahtavien voimien armoilla. Venäjä taistelee Napoleonia vastaan, ja kaikkien elämä muuttuu.
– Yritän kuvata sodan ilman kliseitä. Haasteena oli, että dramatisoinnissa ei voi taustoittaa samalla tavoin kuin proosassa. Päätin, että sota tulee huoneeseen. Luotin siihen, mitä näin Tolstoin ajavan takaa, Lampela kertoo.
Näytelmä kysyy, miten pelastaa ystävyys, rakkaus ja usko elämän mielekkyyteen. Esityksestä on ohjaajan mukaan tulossa vauhdikas.
Kiehtova inhimillisyys
Lampelan kolmas romaani Luottomies kertoo puolestaan yhden ihmisen sisäisestä haavasta: turvallisuusalalla työskentelevän Ollin kokemasta turvattomuudesta ja yksinäisyydestä. Pinnalta katsoen kirjassa käsitellään myös väkivaltaa.
– Kirjan arvoista tärkein on inhimillisyyden puolustaminen kovassa maailmassa ja inhimillisyys ihmisissä ja todellisuuksissa, joita helposti vieroksutaan, kirjailija avaa.
Olli lankeaa epätoivoisiin keinoihin pelastaakseen firmansa, itsekunnioituksensa ja uskonsa rakkauteen. Osan tapahtumista hän kuvittelee, vahvistaa Lampela.
Seuraavaksi Lampela aikoo kirjoittaa proosaa, jossa nainen on päähenkilönä.
– Näytelmissäni on vahvoja naisia, ja pidän sitä tärkeänä, hän sanoo.
– Toivon, että saisin laajennettua eri todellisuuksia, ja miten sisäinen ja ulkoinen todellisuus kohtaavat. Ettei aina tiedä, mikä on totta, mikä ei.
– Kun jokin asia alkaa kiusaamaan, niin työni lähtevät siitä.
Kiinnostus kirjoittamiseen heräsi teini-iässä ja se on siitä asti ollut tapa jäsentää maailmaa.
– Kun luin The Doors -yhtyeen Jim Morrisonin elämäkerran, tunsin, että joku ilmaisee tunteitani ja voin tehdä tuota samaa, luoda ja hallita maailmaa. Morrison oli lukenut Nietzscheä, ja sen inspiroimana menin etsimään sitä Suonenjoen kirjastosta.
– Sen jälkeen mikään ei ollut ennallaan. Tuli tarve purkaa ajatuksia. Kirjoittamalla sain elinvoimaa.
Lampelan vanhemmat asuvat yhä Suonenjoella.
– Lähdin kotoa ovet paukkuen Helsinkiin 16-vuotiaana. Ei ollut helppoa, hän sanoo lämpöä äänessään.
Kotoa lähtemisen jälkeen alkoi rankka elämänvaihe, joka helpotti terapiassa.
Haapoja houkutti teatteriin
Romaanien lisäksi Pasi Lampela on julkaissut novelleja sekä kirjoittanut näytelmiä, joiden kantaesityksistä useimmat hän on myös ohjannut, kuten Suomen Kansallisteatteriin Sammakkokuninkaan muutama vuosi sitten ja Tampereen Työväen Teatteriin Nollaneljäviiden vuonna 2006. Lampelan ohjaus Don Juanista jatkaa Turun kaupunginteatterin ohjelmistossa tänä keväänä.
– Don Juan vihaa vallan väärinkäyttöä erilaisissa instituutioissa, kuten perhe, politiikka, uskonto, mutta toistaa tiedostamattaan toimintamallia naisiin. Hän on ristiriitainen kapinallinen, joka kompastuu omiin jalkoihinsa, näkee Lampela.
– Tunnistan sukupolveni, hän avautuu, ja muistuttaa, ettei ihminen lähtökohtaisesti ole hyvä tai paha.
Teatterin Lampela löysi Jussi Kylätaskun kirjoittaman näytelmän kautta, ja teatterin tekemistä auttoivat ymmärtämään nuoruudesta tutut harrastukset jalkapallo ja bändi.
– Kun näin Kylätaskun Haapojasta esityksen, ajattelin, että teatterissa voisin yhdistää kirjoittamisen ja yhteistyön muiden kanssa. Yhdessä eri rooleissa olevien toimijoiden kanssa luodaan jotakin. Olin ollut kirjoittamisen kanssa yksin ja umpikujassa, hän kertoo.
Teatterikorkeakoulun dramaturgi- ja ohjaajaopinnot 90-luvulla osuivat sopivaan aikaan.
– Jouko Turkka oli kiehtova hahmo, mutta hänen aikansa koulussa oli silloin ohi, ja vältyimme guruilta. Meille olisi tullut tappelu. En olisi pystynyt ottamaan vastaan lahkojohtajan oppeja.
Sen sijaan tärkeä löytö olivat puolalaissyntyisen psykologin ajatukset.
– Alice Miller on avannut psykologisen dynamiikan ymmärryksen, ja miten lapsuuden kokemukset heijastuvat yhteiskunnallisille näyttämöille. Se on ollut keskeisin maailmankuvallinen vaikuttajani ja inspiraation lähteeni.
Hyvää kohti
Vaikka korona on sotkenut kalenteria, Lampela on pysynyt optimistina.
– Voin vain kirjoittaa ja suunnitella. Ja toivoa ja luottaa, että jokin päivä tämä helpottaa. Työ on tuplasti stressaavampaa, mutta ei pidä lamaantua. Kaikkia esityksiä ei ole peruttu, joten olen todella onnekas, hän sanoo.
Syksyllä neuvottelu uusista töistä kuitenkin hankaloitui.
– Johtajat eivät tiedä, mitä tapahtuu parin kuukauden tai parin vuoden päästä. Nyt olisi hyvä miettiä, miten kääntää kriisi teattereiden hyväksi. Muutosprosessi voi olla hyväksikin meille. Eikö olisi aika muutokselle, vai haluammeko teattereiden olevan viihdetehtaita? Esitän kainon toiveen: jos keskityttäisiin teatteritaiteeseen, hän herättelee.
Lampela on laittanut itseäänkin suurennuslasin alle.
– Mietin, mitkä on ne suunnat, mihin olen menossa, hän sanoo.
– On mielenkiintoista nähdä, miten korona tulee näkymään tästä ajasta kirjoitettavissa fiktioissa. Suuret historialliset muutokset vaikuttavat aina meihin.
Lahden tammikuisen ensi-illan jälkeen kalenterissa on ohjaustyö Helsinkiin.
– Tuskailin juuri kotona, että nähdään sitten keväällä. Vaimo sanoi, että katsotaanpa nyt sitä kalenteria, Lampela naurahtaa.
Freelance-taiteilijan arki ei välttämättä ole aina ruusuista.
– Koen hetkittäin äärimmäistä vieraantuneisuuden tunnetta, ja maailma ei tunnu vastaavan. Se on tavallaan taiteilijan perustunnelma, olla maailman ulkopuolella. Maalailen uhkakuvia, että joudun sillan alle, ja lähipiiri on niin tottunut siihen, että naureskelee sille avoimesti.
Onneksi välillä voi irrotella. Kolmen savolaisnuorukaisen aikoinaan perustama rokkibändi otettiin telakalta joitakin vuosia sitten. Ohjelmistossa on ”tietysti Motörheadia”.
– Ollaan kaikki yhtä huonoja. Joskus soitamme Suonenjoella baarissa, ja tunnelma on kuin luokkakokouksissa. Soitan rumpuja, ja se on tosi hauskaa, Pasi Lampela hymyilee.
Teksti
Elisa af Hällström
Pasi Lampela
- Syntynyt 1969 Mikkelissä, asuu Helsingissä
- Kirjailija, näytelmäkirjailija, teatteriohjaaja
- Naimisissa, edellisestä liitosta kaksi aikuista lasta
- Julkaissut useita näytelmiä, kuten Nyt kun olet minun (2015) ja Granada (2019), novellikokoelmia, kuten Kuolemansairauksia (2009) sekä kirjat Kiusaajat (2011), Kehä (2017) ja Luottomies (2020)
- Käsikirjoittanut televisiolle rikosdraamoja Virta ja Kylmäverisesti sinun
- Ohjannut Ingmar Bergmanin, David Mametin, Lars Norénin, August Strindbergin ja Tennessee Williamsin teoksia. Leo Tolstoin Sota ja rauha Lahden kaupunginteatterissa 27.1.2021 alkaen
- Vapaa-ajalla soittaa rumpuja ja viihtyy mökillä Pohjois-Savossa