Villivirsi virtaa festivaalilla
Laulaja, säveltäjä ja kirkkomuusikko Sirkku Rintamäki on viime vuosina tehnyt töitä luovan virren parissa. Siitä maistiaisia saadaan Tampereen tuomiokirkon Villejä virsiä -illassa.
Toiminta-ajatus villivirsi syntyi Rintamäelle kirkkomusiikin taiteellisen tohtorintutkinnon yhteydessä.
– Löytöretkelläni virren sieluun pohdin, millainen voisi olla tulevaisuuden virsi, ja miten virttä voidaan myös luoda yhdessä muiden kanssa.
– Villivirsi on virren luomisen inspiraatiosana. Se virtaa, tuntuu, välillä yllättääkin. Se on herkkä ja aito. Se saa syntyä sellaiseksi, kuin on syntyäkseen.
Rintamäen mielestä virsi luodaan joka kerta uudelleen, kun se musisoidaan tai kun sitä ajatellaan. Villivirren juuret ovat muun muassa kansanveisuussa – koska virsi on ollut rakas, siitä on luotu myös omia toisintoja, muunnelmia.
Perinteisiinkin virsiin voi punoa villiyttä.
– Tarvitaan herkkyyttä aistia, millainen toteutus on kulloinkin mahdollinen. Säestyksellä voi herätellä kollektiivista herkistymistä, kuuntelua, miten virsi haluaa sillä kerralla virrata. Kun yhteinen veisuu lähtee virtaamaan, se sykähdyttää. Se on kuin syli, jossa oma ja toisten äänet sekä tila resonoivat yhdessä.
Näin syntyvään, yhdessä luotavaan virsitilaan vaikuttavat läsnä olevat ihmiset, soittimet, akustiikka ja tässä tapauksessa myös Tampereen tuomiokirkon kirkkotaide.
– Tämä tutkimukseni myötä syntynyt toinen käsite virsitila on sekä jaettu että yksityinen tila: se syntyy yksittäisen ihmisen virsimuistojen, mielentilan ja kehollisen kokemuksen risteyksessä. Virsi alkaa virrata.
– Virsi soi aina jossain: toisessa kirkossa, toisessa maassa, taivaassa. Liitymme johonkin, joka virtaa ja soi jo.
Monenlaisia virsiä tarvitaan
Joskus Rintamäeltä on kysytty, eivätkö hänen sävellyksensä ole vaikeita tavallisille seurakuntalaisille.
– Olen vastannut, että luodessani uutta virttä olen koettanut olla niin aito ja laskelmoimaton kuin mahdollista. Villivirteni ovat saaneet syntyä sellaisiksi kuin kyseisistä teksteistä minussa on lähtenyt virtaamaan musiikillisine taustoineni ja elämän varrella saatuine vaikutteineen.
– En halua asettua kenenkään yläpuolelle arvioimaan, mitä joku oppii tai ei. Olen koettanut luoda laulamiseen kutsuvia, musiikillisesti rikkaita sävelmiä ja harmonioita.
Rintamäki työskentelee paljon lapsi- ja nuorisokuorolaisten kanssa, ja on osaltaan sen myötä oppinut olemaan pelkäämättä. He ovat avoimia uudelle ja oppivat sen, mikä heitä motivoi.
– Mielestäni monenlaisia virsiä tarvitaan. Eikö siis sellaisiakin, mitä pitää ensin hieman opetella?
Kanttoria inspiroivat totuttua runollisemmat tekstit, joihin voi syntyä myös uudenlaista sävelmaailmaa.
– Haluan avautua virren luomiselle niin, että se saa säilyttää mysteerin tuoksun: ”Virsi virtaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee.”, hän lainaa muunneltuna Johanneksen evankeliumia. (3:8 ”Tuuli puhaltaa missä tahtoo…)”
– Jos haluaa löytää jotain uutta, pitää mennä sinne, missä on kinttupolkuja ja umpilatua. Haluan rohkaista virren tekijöitä ja toteuttajia luomaan herkkyydellä sellaista virttä, jollaista heistä syntyy.
Myös perinteisellä tavalla toteutetuilla virsillä on paikkansa.
– Virsiperinne on A ja O, villivirsikin tunnistaa juurensa. Enää ei voida kuitenkaan laskea paljon sen varaan, että jokin virsi olisi kaikille tuttu. Yhteisen laulamisen merkitys on kuitenkin suuri.
– Ajattelen, että joululaulut toteuttavat nykyään perinteistä virren tehtävää. Jotta virsiperinne pysyisi elävänä, on kuitenkin synnytettävä myös uutta ja käytettävä olemassa olevia virsikokoelmia rikkaasti.
Missä ovat virren rajat?
Mikä on virsi? Rintamäki sanoo pohtineensa kysymystä paljon.
– Virttä ei voi määritellä tyhjentävästi. Se on käsitteenä kuin sipuli, johon kasvaa uusia kerroksia uusien määrittelyiden myötä. Vanhat säilyvät samalla myös käyttökelpoisina.
– Avaran määritelmän mukaan virsi on virsi, kun joku on sen virreksi tarkoittanut ja luonut. Kapeasti ajateltuna virsi on yhteislaulu, jonka löytää avatessaan komitean laatiman virallisen virsikirjan.
Rintamäki on edustanut Suomea pohjoismaisessa suunnitteluryhmässä Luterilaisen maailmanliiton Globaali Virsikirja -hankkeessa. Tuohon kokoelmaan on koottu uusia virsiä järjestöön kuuluvista maista kaikilta mantereilta. Samalla on juhlistettu Lutherin ensimmäisen virsikokoelman, Achtliederbuchin, julkaisemisen 500-vuotisjuhlavuotta.
– Iloitsen kokoelmaan valitsemiemme pohjoismaisten virsien monipuolisuudesta ja kauneudesta. Esimerkiksi islantilaisissa virsissä on valtavasti raikkautta, hiljaista meditatiivisuutta ja kansanmusiikista vaikutteita saaneita mukaansatempaavia rytmejä.
Tekstit heijastavat myös ajankohtaisia teemoja, kuten jäätiköiden sulamista. Tampereen-konsertissa lauletaankin Rintamäen omien sävellysten lisäksi myös yksi islantilainen virsi.
Luterilaisen kirkon virsiperinne avautuukin kohti uusia musiikillisia tyylejä. Rintamäen mukaan uusissa virsissä on yhä enemmän herkkiä sävyjä ja eri tyylilajien synteesejä.
– Omissa villivirsissäni tunnistan vaikutteita muun muassa keskiaikaisista Piae Cantiones -sävelmistä, ranskalaisesta impressionistisesta musiikista, kansanmusiikista ja gregoriaanisesta laulusta.
– Haluan, että virsi tempaa mukaansa ja tuntuu kehossa musiikillisesta tyylilajista riippumatta.
Virsi on myös taidetta
Rintamäki on kohdannut eri yhteyksissä ihmisiä, joilla on epäluuloja virttä kohtaan.
– Haluaisin yllättää heidät, jotka moittivat virttä aikansa eläneeksi, tylsäksi ja laahaavaksi. Olen suunnannut myös katsettani erityisesti heihin, jotka ovat virren liepeillä. Kaisa Raittila, yksi villivirsieni sanoittajista, on todennut, että häntä puhuttelee myös hengellisessä mielessä vahvimmin taiteen kieli, eivät enää niinkään perinteisen opettavaiset virsitekstit.
Rintamäki huomauttaa virren olevan lauletun rukouksen, yhteislaulun ja muiden määritelmien lisäksi myös taidetta, Musiikkia isolla alkukirjaimella. Siksi kokeilullisillekin virsille tulisi olla tilaa, niin tekstin kuin musiikinkin näkökulmasta.
– Halusin tutkinnossani purkaa sellaista ajatusta, että taiteen tekeminen on vain taiteilijoita varten, ja kirkkomuusikon kutsumukseen kuuluva taiteilijuus olisi jotain kummeksuttavaa. Ikään kuin samassa ihmisessä ei voisi olla sekä herkkävireistä taiteilijuutta että ruisleivän makuista käytännöllisyyttä.
Rintamäki iloitsee Tampereen Tuomiokirkkoseurakunnan kahdeksan tapahtuman Virsi nyt! -festivaalista.
– Ajattelen, että joka sukupolvella on oikeus ja velvollisuus luoda uusia virsiä. Tärkeää on myös välittää vanhaa virsiperinnettä tuoreesti uusille sukupolville. Luodaan siis uutta rohkeasti, lämpimästi ja avoimin mielin. Virsi on rakkautta!
Laulut elävät ajassa
Ajatus virsifestivaalista lähti virsikirjan 500-vuotisjuhlavuodesta. Samalla juhlitaan luterilaisen kirkon virsiperinnettä, toteaa festivaalin tuottaja, Tuomiokirkkoseurakunnan kanttori Pirjo Mäntyvaara:
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun ensimmäinen luterilainen virsikirja, Etlich Cristlich lider, niin kutsuttu Achtliederbuch, julkaistiin tammikuussa 1524.
Martti Lutherin ja Paul Speratuksen julkaisema kahdeksan virren vihkonen oli menestys: sitä laulettiin hyvin nopeasti laajasti ympäri Eurooppaa, ja niinpä jo heti samana vuonna julkaistiin toinenkin ”virsikirja”, Ehrfurt Enchiridion, jossa oli 26 virttä.
Laulukokoelman painoksessa 1525, sen esipuheessa, Luther lausuu laulujen merkityksestä kristillisessä seurakunnassa: ”Se että meidän on hyvä ja mieluinen Jumalalle laulaa hengellisiä lauluja, on mielestäni totuus, josta yksikään kristitty ei voi olla tietämätön; sillä ei ainoastaan Vanhan testamentin profeettojen ja kuninkaiden esimerkki (jotka ylistivät Jumalaa laululla ja musiikilla, runoilla ja kaikenlaisilla kielisoittimilla), vaan myös koko kristikunnan samanlainen käytäntö on alusta alkaen, erityisesti psalmien suhteen, hyvin tiedossa: niin, pyhä Paavali määrää myös saman (1. Kor. 14.) ja käskee kolossalaisia kolmannessa luvussa laulamaan hengellisiä lauluja ja psalmeja sydämestä Herralle, jotta sen sanaa, Jumalaa ja kristillistä oppia edistetään ja harjoitetaan kaikin tavoin.”
Näiden ensimmäisen Lutherin laulukokoelmien merkitys oli suuri, sillä ne viitoittivat tietä omalla kielellä lauletuille virsille ja sen myötä ylipäätään uskon ilmaisun omakohtaisuudelle. Nykyisessä suomenkielisessä virsikirjassa on edelleen 13 Lutherin virttä – yleisesti niistä voi sanoa, että ne ovat kuin saarnoja.
Lutherin tarkoituksensa olikin, että saarnat opettavat selkokielellä elämän tärkeintä asiaa, uskoa ja Jumalan pohjatonta armoa langennutta ihmistä kohtaan. "Ei tuomita nyt laki saa, kun Kristus meidät armahtaa ja armo synnit peittää." (Virsi 262:4)
Luther tuskin aavisti, että vielä viidensadan vuoden jälkeen hänen virtensä palvelevat seurakuntalaisia eri puolella maailmaa. Uusia virsiä syntyy uudenlaisiin tarpeisiin – tästä hyvä esimerkki on suomalaisen virsikirjan lisävihko, joka julkaistiin vuonna 2015.
Lisävihon esipuheessa todetaan näin: ”Virsi on yhteislaulu. Lisävihko rohkaisee ottamaan tästä vielä yhden askeleen eteenpäin kohti yhteisöllistä laulua. Virsilaulu ei ole vain yksilön hengelliseen elämään keskittyvää virsikirjan lukemista, vaan ensisijaisesti yhteistä olemista Jumalan edessä, hengittämistä ja vuoropuhelua toinen toistemme kanssa.”
Virsi nyt! -festivaali alkaa reformaation päivänä eli uskonpuhdistuksen muistopäivänä 20. lokakuuta kello 10 Aleksanterin kirkossa Virsimessulla ja päättyy ensimmäisen adventin Hoosianna! -konserttiin 1. joulukuuta kello 18 Tuomiokirkossa.
Tekstit: Asta Kettunen, Sirkku Rintamäki ja Pirjo Mäntyvaara
Virsi nyt! -tapahtumat 20.10.–1.12.2024
Tohtoritutkielma Villivirrestä Virsileikkiin: virren luomisesta luovaan virteen, Rintamäki, Sirkku (2023)
500 vuotta luterilaista virsiperinnettä (Päivämies)
Luterilainen virsilaulu (Seppo Häkkinen)Kaikki alkuperäisen Achtliederbuch-kirjasen virret suomennettuina löytyvät evl.fi/plus-sivuilta. Neljä näistä virsistä löytyy nykyisestä virsikirjastamme, ja loput neljä on suomentanut Pekka Kivekäs.