Ihmisyyden puolella
Vesilahdella kukaan ei kutsu Harri Henttistä kirkkoherraksi vaan KirkkoHarriksi. Hän ei tunne sitä Jumalaa, joka tuomitsee ja kostaa.
– Kristinuskon helmet löytyvät Jeesuksen opetuksista ja tavasta kohdata ihmisiä.
Parasta Jeesuksessa on KirkkoHarrin mielestä ihmisyyden malli.
– Jos Raamattua katsoo Vanhan testamentin kautta, sillä tiellä ei ole armoa. Kannattaa tutustua ensin Jeesuksen puheisiin. Uuden testamentin Jumalan toinen nimi on Rakkaus, Henttinen muistuttaa.
Vanhan testamentin harvoja jalokiviä on ajatus ihmisestä Jumalan kuvana. Se kuva voi olla yhtä aikaa miehen ja naisen.
Jeesus oli uuden tien kulkija. Jos ihminen etsii Jumalaa, ei hän sitä Vanhasta testamentista löydä.
Raamatun lauseita käytetään väärin nappaamalla ne pois asiayhteydestä. Raamatussa ei esimerkiksi puhuta samanlaisesta sukupuoli-identiteetistä kuin tässä ajassa.
Henttinen sanoo suoraan, että jos hengellisen yhteisön johtaja on hukassa itsensä ja esimerkiksi sukupuoli-identiteettinsä kanssa, hän saattaa alkaa vihata itseään muissa ihmisissä, ja käyttää toista välineenä oman itsensä pelkäämiseen.
– Sitten hän kuvittelee, että tekee hengellistä työtä, mutta käyttää hengellistä väkivaltaa ihmisiä kohtaan, jotka saattavat olla tosi heikossa tilanteessa. Hengellinen väkivalta tekee kammottavaa jälkeä.
Kirkon piirissä tähän on onneksi kiinnitetty ja kiinnitetään huomiota, Henttinen huomioi.
– Jumalan hommissa ei saa olla sellainen, joka vihaa itseään, eikä tunnusta sitä – toki voi olla mukana yhteisössä etsimässä itseään.
Henttinen peräänkuuluttaakin myötätuntoa.
– Kristinusko on ihmisyysuskonto, ja tätä puolta pitäisi korostaa.
– Jos ihminen rakentaa elämänsä myötätunnon varaan, hänelle käy loppujen lopuksi hyvin.
Jeesuksen seuraajat olivat hankalia ja ristiriitaisia, vaikkakin kovia tekemään töitä. Henttinen uskoo, että Jeesus valitsi heidät nimenomaan heidän heikkouksiensa pohjalta. Lisäksi keskeisissä tapahtumissa etualalle nousevat naiset.
– Olen varma, että Jeesuksen lähipiirissä oli vielä enemmän naisia kuin mitä Raamatussa kerrotaan. Naiset ovat kuvioissa silloin, kun tarvitaan suurinta rohkeutta. Mutta siihen aikaan naiset ja lapset olivat miesten omaisuutta.
Kohti mahdollistajakirkkoa
KirkkoHarri ajattelee, että kirkon sanastoa olisi syytä uudistaa. Kirkkopuhe, jossa saarnataan synnistä, menee nykyihmiseltä ohi.
– Mutta jos vaikka nuorelta kysyy, että oletko tehnyt jotain väärin, niin hän sanoo, että ”oon mää, monta kertaa”.
Synti onkin ihmisen keskeneräisyyttä, josta löytyy kasvun mahdollisuus.
Hallinnossa olisi keventämisen varaa varsinkin pienissä seurakunnissa, joissa voimavarat ovat rajalliset. Henttinen haaveilee mahdollistajakirkosta, jossa ihmiset tulisivat yhteen kirkon sateenvarjon alle käyttäen seurakunnan tiloja ja verkostoja.
– Ei mentäisi kaava tai säännöt edellä, vaan ihminen edellä.
– Papin tehtävä olisi mahdollistaja ja kokoonkutsuja. Vesilahdella ihmiset ovat kehittäneet toimintamuotoja, eikä ole kyselty ”oletko oikeassa opissa”.
– Ehdottakaa, ideoikaa. En voi kuvitella paljon sellaista toimintaa, etteikö se olisi mahdollista.
KirkkoHarrin mielestä ei pidä jäädä itkemän sitä, etteivät ihmiset enää käy messussa. Eikä ainakaan syyllistää heitä siitä, etteivät he käy.
– Ihmiset eivät enää ole lampaita. ”Jumala has left the building” ei tarkoita sitä, että Jumalan ihmiset olisivat hävinneet johonkin. Ei usko ole kadonnut ihmisten elämästä, mutta he eivät enää etsi sitä useinkaan kello kymmenen jumalanpalveluksesta, vaan esimerkiksi perhekerhosta.
Uuden ajan mahdollisuudet kannattaisi nähdä myönteisinä. Ihmiset voisivat kokoontua seurakunnan siipien suojaan etsimään Jumalaa, kuka mitenkin.
– Arvot ovat ihmisille tosi tärkeitä. Ei toki ole yksittäisen työntekijän hallussa, että kirkon arvomaailma saataisiin sopusointuun niiden kanssa, mutta hyvää liikettä tapahtunut.
– Olen tosi iloinen, että kirkko on avautunut paljon.
Tekninen kysymys
Henttisen mielestä tasa-arvoisesta avioliitosta on tullut väärällä tavalla opillinen kysymys.
– Mutta eivät yhdenvertaisuus ja tasa-arvo ole teologisia oppeja, joista edes voidaan jotain päättää. Ne ovat ihmisyyden kivijalka, kun taas avioliitto on enemmänkin ”tekninen” asia. Tämä ei ole ollenkaan kirkon ydinasia, mutta siitä on tullut kipukohta.
Hän muistuttaa, että jos yhdenvertaisuus ei toteudu kaikille, ei se toteudu kenellekään.
Joku soittaa tiuskaisten ”tee parannus, mee hoitoon”, ja lyö luurin korvaan. Aika usein ihmiset haluavat kuitenkin myös keskustella, ja silloin Henttinen kysyy, mitä soittajalle kuuluu. Alkuperäinen kiihko usein unohtuu.
Puhe esimerkiksi Pridestä jumittuu samoille urille. KirkkoHarri toivookin, että istuttaisiin alas ja keskusteltaisiin.
– Mutta kirkollinen dialogi on usein sellaista, että kaksi ihmistä puhuu toistensa ohi, lainaa Raamattua, ottaa kunnian itselleen ja laittaa vastuun Jumalalle. Pitää olla todella varovainen, jos puhuu mitään Jumalan suulla.
Sen sijaan vuoropuhelun pitäisi olla yhdessä ajattelua.
– Nuorena olin kulmikas ja ajauduin ristiriitaan esimiehen kanssa. En tajunnut, että pitäisi olla nöyräkin eikä ajatella, että ”vain mulla on totuus”. Pitäisi oikeasti kuunnella, ja siinä asiassa mä oon tehnyt parannuksen.
Samat asiat olivat hänelle tärkeitä silloinkin, mutta esitystapa oli toinen.
– Sitten vasta viisaudesta on hyötyä, kun on elämänkokemusta.
Yläasteen helvetti
Vuonna 1965 syntyneen Harrin lapsuus kului eri paikoissa Tamperetta, mutta Peltolammilla hän asui 15-vuotiaasta asti.
Tampereelta pitäen hän kulkee yhä töihin Vesilahdelle, sillä hän toimii Seinäjoella asuvan siskonsa kanssa äidin omaishoitajana.
– Minulla oli turvallinen lapsuus, kotona sain olla sellainen kuin olin. Siskoni kanssa olimme niin kuin tytöt keskenään, ja ihmiset sanoivatkin, että ”mitäs tytöt”. En mä kokenut siinä mitään outoa.
– En määrittele ihmisiä sukupuolena, olin olemukseltani Harriet.
Hän kävi Tammerkosken tyttölyseota, joka jo siihen aikaan oli sekakoulu. Yläaste oli kuitenkin yhtä painajaista. Nimittelyä, naureskelua ja tönimistä.
– Yläasteella piti kasvaa mieheksi, mutta se oli mahdoton tehtävä, koska en minä tiennyt, mitä on olla mies. Kaikki minussa oli väärän laista, olin ihan eri planeetalta, vaikka oli muutamia kavereitakin. Pukeuduin vanhan tyylisesti, tykkäsin klassisesta musiikista ja Metrotytöistä.
Harri(et) olisi esimerkiksi halunnut tyttöjen voimistelutunneille, mutta ei se tietenkään onnistunut.
– Piti pelata jääkiekkoa ja jalkapalloa. Olin naurunalainen, koska olin niissä niin huono.
”Nyt TE saatte ottaa sen”, sanottiin joukkuevalinnassa viimeiseksi jääneelle.
Nykyään koulussa korostetaan sukupuolisensitiivisyyttä, mutta tuohon aikaan sellaisesta ei ollut kuultukaan.
Harri valitsi esikuvakseen suositun pojan ja koetti olla samanlainen.
– Mutta silloin tulee entistä enemmän pilkan kohteeksi. Aloin halveksia itseäni, tai sääliä, ja ajatella, että tällaista kuuluukin kiusata. Olin onnellinen, jos sairastuin.
Hän ei kuitenkaan kertonut vaikeuksista kotona, koska häpesi. Jos hän yritti vastata oppitunnilla, jotkut heittelivät kumeilla, ja niin hän sulki suunsa.
– Kaikkein rankin juttu on ehkä se, että jää porukan ulkopuolelle.
Kiusaamisesta on jäänyt se jälki, ettei KirkkoHarri halua pelata ryhmäpelejä.
– On hieno asia, että nykyään tuollaiseen puututaan, tehdään näkyväksi, ja jopa tehdään rikosilmoituksia. Nykynuoret ovat myös tottuneet pohtimaan identiteettiään.
Oman identiteettinsä Henttinen löysi vasta viisikymppisenä.
– Olen onnellinen, että saan elää aikuisuutta aikana, jossa puhutaan sukupuolen moninaisuudesta ja sukupuolikokemuksesta. Nyt tietoa on, ja kirkon piirissäkin on pikkuhiljaa avauduttu. Nykyään kirkon työntekijäkin pystyy avoimesti olemaan se mikä on.
– Nuorille sanon, että tutustukaa itseenne pikkuisen aikaisemmin, koska ensimmäinen ihmissuhde on suhde omaan itseen. Jotta voi löytää toisten ihmisten luokse, täytyy ensin tuntea itsensä.
Kivinen tie
Harri Henttisen tie papiksi oli kivinen.
– Olin hiljainen, mutta minulle sanottiin, että siinä työssä joudut puhumaan. Mallikoulu kuitenkin auttoi siinä.
– Kun valmistuin papiksi vuonna 1989, ei minulla vielä ollut selvillä oma identiteettini. Tiesin kyllä, että mies en ole – paitsi ulkonaisesti – mutta en tiennyt, mikä mä sitten olen.
Soveltuvuushaastattelussa oli kysytty, pitääkö hän miehistä vai naisista.
– Vastasin, että pidän ihmisistä ylipäätään. Myöhemmin vasta tajusin, että siinähän kysyttiin minun seksuaalista suuntautumistani.
– Noihin aikoihin muutamat ystäväni olivat jo tulleet kaapista, eivätkä he koskaan saaneet kirkon virkaa.
Tuolloin neuvottiin, että papin työssä persoona ei saa tulla liikaa esille.
– Nykyisin nimenomaan sanotaan, että persoona on työväline. Olen iloinen, että kirkossa ihan oikeasti noudatetaan lakia. Sen mukaanhan ihmisen seksuaalista suuntautumista ei saa kysyä, jos se ei liity työhön.
On silti yhä niin, että samaa sukupuolta olevat voivat kaupungissa löytää vihkipapin helposti, mutta maaseudulla asia voi olla toisin.
Tulkinta on ykkösjuttu
Henttinen miettii hetken omaa jumalakäsitystään.
– Jumala on valo, muusta mä en ole varma. Ja rakkaus, kuten Jeesus itsekin sanoo. Valo on joskus läsnä yllättävissäkin tilanteissa.
– Me olemme Jumalan kuvia. Mielestäni on tärkeää, ettemme määrittele sitä sen enempää.
Hän pohtii, että Jumalalle on tyypillistä, ettei meillä ole Hänestä selkeää kuvaa.
– Sen takia emme voi sanoa, että ”tämä on Jumalan tahto”, koska se on henkilökohtainen jokaiselle ihmiselle. Oma tulkinta on ihan ykkösjuttu.
Jumala ei Henttisen ajatuksen mukaan ole energiaa, vaan persoonallisuus, joka on kiinnostunut ihmisistä.
Hänellä on sisäinen varmuus Jumalan olemassaolosta – ei looginen.
– Paras todistus Jumalan olemassaolosta on se, että täällä tapahtuu äärimmäisen paljon hyviä asioita.
Hengellisen valaistumisen kokemus johdatti aikanaan hengelliselle tielle ja uskontofilosofian yliopisto-opintoihin. Jumala ikään kuin laittoi sisäisesti valot päälle.
Tämän kautta hän ajattelee kuolemastakin niin, että menemme valoon.
Teksti: Asta Kettunen
Kuvat: Rami Marjamäki
Nimi voi vaikeuttaa uralla etenemistä: Punainen Risti
Vuoden Korunkataja 2023 on KirkkoHarri: ePressi
Mallikoulu rohkaisi kirkkoherra Harri Henttistä: Kirkko ja Kaupunki