Spiritualiteetti on matka omaan hengelliseen elämään
Maailmassa tapahtuu tällä hetkellä isoja nytkähdyksiä, ja elämme saranakohtaa poliittisessa tilanteessa ja luomakunnassa. Muutoksia on nähtävissä myös ihmisten hengellisessä elämässä.
Spiritualiteetti kiinnostaa ihmisiä yhä enemmän, ja kokemuksellisuus ja auttaminen ovat yhä tärkeämpi osa hengellisyyttä. Tätä mieltä ovat Aleksanterin kirkon pappi Riikka Mattila ja hengellisen ohjauksen pastori Jussi Holopainen, jotka molemmat työskentelevät Tampereen seurakunnissa.
Holopainen pohtii ihmisten hengellisyydessä tapahtuneita käännöksiä – esimerkiksi kääntymistä subjektiin – itseen – sekä kehollisuuteen.
– Ihmisellä on tarve tutkia, kokea ja luoda oman elämänsä merkitystä. Moni haluaa itse päättää, mikä on hänelle tärkeää – myös hengellisessä elämässä. Toinen käänne korostaa henkisyyden kehollisuutta ja holistisuutta, kokonaisvaltaisuutta.
Riikka Mattila arvelee, että spiritualiteetti on alkanut kiinnostaa ihmisiä uudella tavalla myös nykyisen elämäntavan vuoksi. Ihmiset kokevat kuormittuneisuutta kiireen, informaatiotulvan, ruutuajan ja jatkuvien muutosten oravanpyörässä.
– On tutkittu, että näille ilmiöille nousee vastavoima eli ihmiset kaipaavat jotakin yksinkertaisempaa ja toisaalta syvempää elämää. Luonnossa liikkuminen, hiljentyminen, lepo, kulutuksen vähentäminen ja down shiftaaminen kiinnostavat.
Etsimistä ja löytämistä
Spiritualiteetilla on kristillisissä kirkoissa perinteisesti tarkoitettu hengellistä elämää ja etsintää, uskoa ja henkilökohtaista uskonnon harjoittamista. Keskeistä on yksilön sisäinen näkökulma ja henkilökohtainen ulottuvuus uskoon ja elämänkatsomukseen. (Veli-Matti Salminen & Niko Huttunen: Spiritualiteetti 2020-luvun Suomessa, Kirkon tutkimus ja koulutus, 2022)
Spiritualiteetin kannalta merkitykselliseksi on muodostunut arkinen tai käytännön tekeminen, kuten luonnossa liikkuminen,hiljaisuuteen vetäytyminen tai ihmisten auttaminen.
Erityisesti luonnon pitäminen pyhänä tai luonnossa liikkumisen kokeminen lähentymisenä Jumalaan tai johonkin korkeampaan ovat yleisiä ilmiöitä suomalaisten henkilökohtaisessa hengellisyydessä.
Sekä luontosuhde että kirkon aktiivisen ympäristö- ja tasa-arvotyön kannattaminen liittyvät varsin vahvasti auttamishaluun. (Uskonto arjessa ja juhlassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016–2019, Kirkon tutkimuskeskus, 2020)
Aarteita myös kirkon perinteessä
Moni miettiikin, onko kirkko hereillä uudessa käännöskohdassa ja pystyykö se tarjoamaan ihmisille mahdollisuuksia näkökulman muutokseen ja omaehtoiseen hengellisyyden harjoittamiseen.
Myös Mattila ja Holopainen ovat pohtineet asiaa.
– Ihmiset itse kokevat, tutkivat, etsivät, löytävät ja elävät hengellistä elämää todeksi. Siinä kysytään kirkolta luottamusta, koska siinä ei voi tietää, mitä ihmisessä tapahtuu. On vain luotettava, että Henki ohjaa, ja ihmiset itse löytävät, miettii Holopainen.
Molemmat korostavat, että kristillisessä ja luterilaisesta perinteessä on monia ”hengellisiä aarteita”, joita kannattaa nostaa esiin. Esimerkiksi 1200-luvulla eläneen fransiskaanimunkki Franciscus Assisilaisen elämäntavassa on paljon sellaista, josta nykyihminen voisi ottaa oppia. Myös 1980-luvulla Suomessa aloittanut Hiljaisuuden liike on tarjonnut monipuolista toimintaa spiritualiteetin harjoittamiseen jo vuosikymmeniä.
– Luterilaisessa elämässä olemme tosi korostetusti Sanan kirkko, ja uskonnon harjoittamisen kehollisuus on ollut aika vähäistä. Nykyisin se kuitenkin kiinnostaa ihmisiä, sanoo Mattila.
– Kehollisuudessa ollaan enemmän läsnä, ja se tuo ihmisen tähän paikkaan ja hetkeen – sen sijaan, että on monessa paikassa yhtä aikaa esimerkiksi sosiaalisen median välityksellä, sanoo Holopainen.
– Keho ymmärtää ihan toisella tasolla kuin ajatus ja oivallus, miettii Mattila.
– Keho myös rukoilee, silloinkin kun ihminen ei sitä välttämättä edes tajua, lisää Holopainen.
Sanasta lihaksi
Luterilaisuuden kehollisia elementtejä ovat esimerkiksi virsilaulu, ylösnousu penkissä, polvistuminen alttarilla, ristinmerkin tekeminen ja öljyllä voiteleminen. Laskiaisen jälkeen paastonajan alkaessa moni ottaa otsaansa tuhkaristin.
– Myös ehtoollinen on kehollinen ja tärkeä. Olemme läsnä, ja nautimme leivän ja viinin. Koemme yhdessä jotakin, jota sanat eivät tavoita, miettii Mattila, ja viittaa myös tutkimuksiin, joissa ihmiset ovat kertoneet ehtoollisen tärkeydestä.
– Samoin moni on kertonut, että se, mitä jumalanpalveluksesta on jäänyt mieleen, on usein jotakin visuaalista tai liittyy kehollisuuteen, ei niinkään siihen, mitä joku sanoi, hän lisää.
Jussi Holopaisen mukaan monimuotoista spiritualiteettia on toki osattu elää todeksi luterilaisessa kirkossa muun muassa lasten, kehitysvammaisten ja muistisairaiden ihmisten kanssa.
– Toiminta on kehollista, kokonaisvaltaista, saavutettavaa, ja siinä ovat usein kaikki aistit käytössä.
Holopainen huomauttaa, että ruumis on teologian keskiössä. Paluu kehollisuuteen ei lopultakaan ole kaukana.
– Sana tuli lihaksi, ristillä oli ruumis, myös ruumis nousi kuolleista. Ilman ruumista ei olisi evankeliumia.
Riikka Mattilan mukaan kehollisuuteen liittyy myös palvelu.
– Martti Luther puhui palvelemisesta. Hengellistä elämää ovat myös koskettaminen, antaminen ja lähimmäisen palveleminen.
Paasto on kehollinen kokemus
Elämme parhaillaan paastonaikaa. Paastossa voi kehollisuuden kautta tutkia, mitä elämässä on liikaa, ja mistä kenties voi luopua.
Esimerkiksi kirkon Ekopaasto on hyvä tapa liittyä vuosituhantiseen perinteeseen. Moni viettääkin paastoa kulutustottumusten muutosten ja ympäristösyiden takia.
– Moni myös huomaa, että paastossa ei olekaan kyse ikävästä asiasta ja kieltäytymisestä, vaan toipumisesta, kokonaiseksi tulemisesta ja itseemme palaamisesta, miettii Holopainen.
Pääsiäisen kehollinen kokemus on myös kiirastorstain jumalanpalvelus, josta on yksi suosituimmista kirkkopyhistä.
– Siinä eletään kehollisesti läpi viimeinen ehtoollinen. Sitten riisutaan alttari, ja puetaan se mustaan, kertoo Mattila.
Luovia kokeiluja Aleksanterin kirkossa
Aleksanterin kirkossa on käytetty kirkkotilaa luovasti spiritualiteetin ja kehollisuuden harjoittamiseen jo useita vuosia. Siellä voi kulkea ympäri kirkkoa rukousalttareilla ja Ikonipolkua pitkin, pitää Godfulness-lepohetkiä ja osallistua hiljaisuuden joogaan. Ovet ovat auki päivittäin maanantaita lukuun ottamatta.
Kirkossa on jopa yövytty.
– Kaikki tämä on kokeilevaa hengellisyyttä. Kaikki ei ole loppuun asti viilattua, ja siksi spiritualiteetti tulee lähelle leikkiä. Voisiko ihmisiä helpottaakin ajatus, että kaiken ei tarvitse olla totisen vakavaa, pohtii Holopainen.
Mattila ja Holopainen sekä joukko Tampereen seurakuntien työntekijöitä ja vapaaehtoisia ovat suunnitelleet laajan spiritualiteetti-ohjelman Kirkon juhlille toukokuussa.
Aleksanterin kirkossa voi tutustua ja osallistua muun muassa hiljaisuuden joogaan, meditatiiviseen valokuvaukseen, ignatiaaniseen raamattumietiskelyyn, hiljaiseen rukoukseen, pyhiinvaellukseen ja Godfulness-messuun. Ikonipolku antaa mahdollisuuden omaehtoiseen hiljentymiseen pyhien kuvien äärellä.
Teemat yhdistyvät päätöskeskustelussa, jossa käsitellään spiritualiteetin kolmatta käännöstä. Siinä pohditaan, millaisia ikkunoita planetaarinen ja ekososiaalinen käsitys ihmisestä ja todellisuudesta avaa monimuotoiseen spiritualiteettiin.
– Voidaan puhua nousevasta ilmiöstä, ekososiaalisesta eläin- ja kasvikäänteestä, jossa ihmisen ja muun ei-inhimillisen välinen suhde aletaan nähdä eri subjektien välisenä kumppanuussuhteena. Entäpä jos kasvit ja eläimetkin vuorovaikuttavat, oppivat ja jopa rukoilevat, miettii Holopainen.
Teksti: Kirsi Airikka
- Spiritualiteetti-tapahtumat 17.–18.5.2024 Aleksanterin kirkossa.
- Koko ohjelma: kirkonjuhlat.fi