Tulevaisuuden sanat eivät sulje ketään pois
Kuulee sanottavan, että sanat luovat todellisuutta. Joukko eturivin suomalaisteologeja hahmotteli sanoja, jotka rakentavat keskustelevaa ja moniäänistä tulevaisuuden kirkkoa.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko on syvän muutoksen keskellä. Kirkko joutuu miettimään uudelleen teologiaansa, käyttämäänsä kieltä ja harjoittamaansa hengellisyyttä. Samalla kirkon on käytävä läpi suhdettaan patriarkaattiseen menneisyyteensä.
Tulevaisuuden sanat (Kirjapaja 2021) on tuore puheenvuoro näiden kysymysten pohdinnassa. Teos sisältää artikkelit yhdeltätoista maamme eturivin teologilta.
Aloitteen kirjan kokoamisesta teki Turun tuomiorovasti Aulikki Mäkinen. Pitkään kirkolliskokouksen jäsenenä toimiessaan hän oli huomannut kaksi seikkaa.
– Kirkolliskokouksessa ja sosiaalisessa mediassa on käyty paljonkin keskustelua patriarkaalisuuden ja postmodernin ympärillä. Aloin miettimään, että mitä se auttaa, jos vain monet sosiaalisen median kuplat pyörittelevät näitä asioita.
Toinen sysäys kirjalle oli se, että kirkolliskokouksessa Mäkinen kohtasi uusiakin edustajia. Jotkut heistä ihmettelivät erästä asiaa.
– Tietyt termit ovat
yliopistolla heidän oppialallaan aivan tavallisia, mutta kirkolliskokouksessa ne
herättivät intohimoja. Miksi ihmisten korvat menevät kiinni, jos käyttää vääriä
sanoja?
Piispojen johdettava kohti uutta
Mäkinen on itse kirjoittanut kirjaan artikkelin piispuudesta ja johtajuudesta kolmannella vuosituhannella. Hänen mielestään piispojen johtajuudesta puhutaan aika vähän.
– Ja kuitenkin he ovat julkisuudessa se kirkon näkyvin johto.
Turun tuomiorovasti huomauttaa, että piispat ovat pitkään voineet rakentaa johtajuutensa aseman perusteella. Maailma on kuitenkin muuttunut. Nykyään johtaja hankkii arvostuksen ja luottamuksen toimintansa kautta.
Mäkinen haluaa nostaa keskusteluun myös sen, mikä ylipäätään on piispan tehtävä.
– Olisiko nyt aika lähteä puhumaan arvoista ja uskosta kirkon ulkopuolelle sellaisella kielellä, jota ihmiset ymmärtävät?
Turun tuomiorovasti näkee avoimuuden, luottamuksen, vuoropuhelun ja moniäänisyyden sietämisen tämän päivän avainsanoina.
– Piispat puhuvat paljon ykseyden vaalimisesta. Minustakin kirkossa tulee sitä vaalia. Ykseyshän ei ole samanmielisyyttä, vaan kykyä dialogiin erilaisten näkemysten kanssa.
Aulikki Mäkinen uskoo, että tulevaisuudessakin piispan virka voi olla merkityksellinen. Katseen on kuitenkin käännyttävä toiseen suuntaan. Perinteinen kontrolli ja yhteisen opin varjeleminen ovat vanhan ajan vallankäyttöä.– Sen sijaan tarvitsemme piispoja pitämään joukkoa mukana ja johtamaan uuteen.
Moniäänisyyttä kohti
Kansankirkollinen, koko yhteiskunnan läpäisevä luterilaisuus alkaa olla menneisyyttä suuressa osassa maatamme. Kirkon sisällä erottuu jo nyt lukemattomia identiteettejä.
Moniäänisyys onkin asia, joka toistuu useissakin Tulevaisuuden sanat -kirjan artikkeleissa.
Kirkon lähetystyön keskuksen johtaja, teologian tohtori Elina Hellqvist peräänkuuluttaa omassa artikkelissaan hedelmällistä vuorovaikutusta eri tavalla uskovien ja ajattelevien kesken.
– Tulisi huomata se, mikä on minulle totta ja samalla ymmärtää, että toiselle ihmiselle hänen totuutensa on yhtä totta. Vaikeaahan on saada toinen vaihtamaan kantaansa. Mutta miten erilaisten äänien kanssa pystyttäisiin parhaiten elämään yhdessä?
Hellqvist kehottaa jokaista pohtimaan sitä, millä asenteella lähtee keskustelemaan. Toisen ihmisen mielipiteet ja arvot saattavat poiketa huomattavastikin omista ajatuksista.
– Lähdenkö liikkeelle ajatuksella, että minulla on nyt juttu, jonka haluan kertoa sinulle riippumatta täysin siitä, mitä ehkä haluaisit kysyä. Vai oletko minulle samalta viivalta lähtevä keskustelukumppani?
Kyselijöille lisää paikkoja
Hellqvistin mukaan vanhemmilla suomalaisilla ikäluokilla on vielä aika vahva luterilainen identiteetti. Mitä nuorempiin mennään, sen ohuempi on jo äidinmaidossa imetty usko.
– Nyt ollaan monin paikoin tilanteessa, jossa kansankirkollisuus ei enää ole se oletusarvo. Moni kristitty joutuu perustelemaan erilaisia ratkaisujaan. Miksi olen kirkon jäsen? Miksi päätimme, että lapsemme kastettiin?
Jotta pystyisi levollisesti olemaan vuorovaikutuksessa eri uskontojen ja katsomusten kanssa, vaaditaan tiettyä asiaa.
– Sinulla pitää olla aika vahva oma identiteetti. Tämä onkin monelle haaste.
Kirkon lähetystyön keskuksen johtaja uskoo, että kirkossa tarvitaan jatkossa yhä enemmän sellaisia tiloja ja paikkoja, joihin voi tulla kyselemään ja etsimään ilman valmiita vastauksia.
– Nollasumma-ajattelusta pitäisi myös päästä eroon. Eihän ole keneltäkään pois, jos annetaan tilaa toiselle, joka katsoo asiaa hieman eri näkökulmasta.
Jumalalle tulee antaa mahdollisuus
Pirkanmaan Akaassa asuva teologian tohtori Mika K. T. Pajunen pohtii omassa artikkelissaan sitä, miten Jumalasta puhuminen on muuttunut aikakaudesta toiseen.
Hän näkee tämän ajan yhtenä polttavana ongelmana sen, että kirkkokin on menettämässä luontevan tavan puhua Jumalasta.
– Modernin ajan ihminen haluaa määritellä ja sanoittaa asioita. Tämän jälkeen niiden kuvitellaan olevan hoidossa.
Siten uskotaan pystyttävän ratkomaan ongelmia, jotka ovat paljon syvemmällä.
– Pelkkä managerointi ei riitä. Näiden haasteiden edessä tulee pysähtyä ja antaa Jumalalle mahdollisuus yllättää.
Mika K. T. Pajunen huomauttaa, että vallitseva järjestelmä ei kuitenkaan ole kiveen kirjoitettu. Systeemillä on lopulta vain se valta, joka sille annetaan.
Teologi kokee, että kristitytkin odottavat kirkolta sitä, että se uskaltaisi rohkeasti rukoilla, ja sitä kautta puhua Jumalasta.
– Hengellisyyteen ei pidä paeta tai käyttää sitä vallankäytön välineenä. Usko voi elää arjessamme mukana luontevalla tavalla. Siihen kuuluu myös se, että näemme kaiken elollisen keskinäisen yhteyden.
Vanhoista etuoikeuksista luovuttava
Pajusen mukaan kristillisen teologian painotus on siirtynyt oikein uskomisesta oikein elämiseen. Hän itse kaipaa näiden asioiden välille tasapainoa.
– Molempia tarvitaan. Mutta jos tuomme esille oikein uskomista ilman että siitä seuraa mitään konkreettista, niin sehän jää vain puheeksi.
Mika K. T. Pajunen näkee ajan merkit selvänä. On käynnissä merkittävä kulttuurinen muutos. Mikään yksittäinen temppu ei pelasta Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa.
– Yhteiskunnassa on pettymystä monia instituutioita kohtaan, ja se koskee myös kirkkoa. Kun instituutio kasvaa muodottomaksi, se menettää sielunsa.
Akaalaisteologi kehottaakin valtakirkkoa nöyryyteen. Monista vanhoista etuoikeuksista olisi syytä luopua itse. Jos näin ei toimita, lopulta etuoikeudet romahtavat kuin korttitalo.
– Se että kristityt vapaaehtoisesti luopuvat omista historiallisista etuoikeuksistaan antamalla tilan ja mahdollisuuden kaikille uskonyhteisöille on parempi todistus Nasaretin miehestä kuin yhteiskunnallisista asemista kynsin hampain kiinni pitäminen.
Ilman päivittämistä Raamattu joutuu museoon
Kristinusko on tunnetusti yksi ”kirjan uskonnoista”. Ei ole lainkaan samantekevää, millä tavalla Raamatun tekstejä käännetään.
– Kieli elää koko ajan. Jokainen Raamatun suomennos on yksi tulkinta, ja jokainen suomennos myös kyseisen ajan kieltä, taustoittaa Tampereella asuva, Helsingin yliopiston Uuden testamentin kreikan yliopistonlehtori Outi Lehtipuu.
Yleisen kielitajun muutokset ovat tehneet kysymyksen sukupuolitietoisesta kielestä entistä tärkeämmäksi.
– Kielen perinteinen mieskeskeisyys on yksi syy siihen, miksi länsimaisen kulttuurin rakenteissa on niin tiukasti ajatus, että mies on ihmisyyden normi.
Lehtipuun mukaan kirkon on otettava vakavasti kielen kehittyminen ja kielitajun muutos. Jos näin ei tehdä, kirkko vähitellen ajan myötä putoaa kelkasta.
–Ymmärrän hyvin, että etenkin vanhemmat ihmiset huokaavat, että pitääkö Raamatussa kaikki muuttaa. Mutta emmehän me halua, että pyhä kirjamme joutaa museoon. Esimerkiksi vuoden 1992 raamatunkäännös alkaa olla nykynuorille jo aika omituinen.
Veljien sijasta veljiä ja sisaria
Inklusiivinen Raamatun kääntäminen on nousemassa vahvasti esille. Kyse on siitä, että lukijan tulisi kokea, että käännetty teksti koskee myös häntä itseään. Kieli siis sulkee sisälleen, eikä rajaa pois.
Outi Lehtipuu antaa esimerkin. Uusimmassa suomalaisessa UT2020 -raamatunkäännöksessä puhutaan monin paikoin pelkkien ”veljien” sijasta ”veljistä ja sisarista”.
– Kyseisessä Paavalin kirjeiden kohdassa on huomioitava, että sen ajan seurakunnat koostuivat sekä miehistä että naisista. Naisia ei ole siis lisätty tekstiin, vaan heidät on käännöksen avulla palautettu näkyviksi.
Muutos herättää aina kysymyksiä. On jopa epäilty, yrittävätkö feministit uusien käännösten myötä tunkea Raamattuun jotakin sellaista, jota siellä ei ole.
– Kun asiaa katsoo maailmanlaajuisesti, niin hieman yllättäenkin monet feministit vastustavat inklusiivista kääntämistä. Peruste on se, että silloin heidän mukaansa näennäisen tasa-arvon alle piilotetaan Raamatun ajan yhteiskunnan vahva epätasa-arvoisuus, Lehtipuu sanoo.
Vastaavasti monet konservatiivikristityt kannattavat inklusiivista kääntämistä.
– Syynä on taustalla oleva voimakas missionaarinen näky. Kristinuskon on puhuteltava myös naisia.
Teksti: Vesa Keinonen
Kuvat:
Aulikki
Mäkinen, Kuva: Jussi
Vierimaa
Outi
Lehtipuu, Kuva: Veikko
Somerpuro
Mika K. T. Pajunen, Kuva: Hannu Jukola
Elina Hellqvist, Kuva: Elina Hellqvistin arkisto