Usko kulki mukana Kikan elämän poluilla
Hengellisyys on sana, joka ei välttämättä tule Kikasta eli Kirsi Sirénistä (o.s. Viilonen) ensimmäisenä mieleen. Se on kuitenkin ominaisuus, joka kävi hyvin selväksi laulajasta elämäkerran kirjoittaneelle Kai Kortelaiselle.
– Kirja kertoo enemmänkin Kirsistä ihmisenä kuin artisti Kikkana, ja hengellinen taso kulki hänen elämässään alusta loppuun, Kortelainen määrittelee.
Samaa sanoo myös Kirsin sisar Kati Lahti:
– Usko oli vahvasti läsnä jo teini-iässä.
Kortelainen huomauttaa alkaneensa tehdä kirjaa Kikasta, mutta tekikin sen Kirsistä. Ensimmäinen askel oli käynti Kalevankankaan hautausmaalla, jonne hän vei annansilmän. Sen piti olla pinkki – tietenkin. Sen jälkeen annettiin pikkusiskon puhua.
– Kirjaa tehtiin minulle turvallisissa paikoissa, kotona ja mökillä. Kai oli tukena herkissä hetkissä, sanoitti minun ja Kirsin sielun, Kati-sisko antaa tunnustusta.
Kustantajan otettua yhteyttä Kortelainen oli ajatellut, että Kikastahan on jo kerrottu kaikki.
– Kati kuitenkin avasi minulle siskonsa elämää, ja ymmärsin, että tässähän on tarina, jossa on tasoja ja kerroksia.
Kalevankangas oli Kikan lempipaikka. Siellä siskokset ja laulajan lähimmät ystävät tekivät käytävillä pitkiä kävelyretkiä ja syöttivät lintuja. Kati Lahti näkee, ettei sisko ole haudassa:
– Hän on joka paikassa, omalla sielullaan.
Lintu oli Suomen eniten levyjä myyneelle naisartistille merkittävä symboli, ja pikkusisko laulaakin Lintu ja lapsi -laulun, sisarensa lempikappaleen, haudalla käydessään. Sen myös Kikan ystävä Saga lauloi hautajaisissa.
Symboli näkyy myös hautakivessä, jonka siskokset suunnittelivat yhdessä Helmi-mummun kuoltua. ”Muista Kirsi, että Hän ohjaa meidän polkuamme”, oli mummu sanonut.
Toinen turvalauluista oli virsi 971, Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, Kirsin ja Katin Suojelusenkeli. Se oli viimeinen laulu, jonka Kikka esitti julkisesti, Katin ja Arin häissä vuonna 2004.
Hautausmaa oli lapsena turvapaikka, jota tarvittiin viereisissä” pikataloissa” asuessa. ”Kiitos Taivaan Isä, ettei tänään tapahtunut pahaa”, siellä ajateltiin.
– Jo silloin siskoni uskoi johonkin suurempaan. Hän ajatteli, että vielä joskus meillä on paremmin.
Raskas lapsuus
Jos ihminen on rikottu alusta pitäen, voiko siitä muodostua ehjää kokonaisuutta? Tämä kysymys nousee kirjaa lukiessa mieleen.
Sisarukset kokivat lapsuudessaan kauheita asioita: seksuaalistakin väkivaltaa ja jopa raiskauksia. Niistäkin kirjassa kerrotaan, mutta niillä ei ole haluttu mässäillä.
– Tapahtumia on yritetty sanoittaa kokemusten ja tunteiden kautta, Kortelainen selventää.
Kati Lahti huomauttaa, että seksuaalinen väkivalta on vallankäyttöä, identiteetin viemistä, joka vaikuttaa sen kokijan koko elämään.
– Sen takia Kirsi halusi, että näistä asioista kerrotaan.
Lapsena he hakivat turvaa piilottelemalla kasvien seassa, mummun luona ja naapureissa. Koulussa pilkattiin romanitaustan vuoksi.
"Sitten Kirsi rukoili. Hän pyysi Taivaan Isältä, ettei Marita
enää joisi ja että meidän elämästä tulisi vielä kerran kaunista ja rauhaisaa."
(ote elämäkerrasta)
Teininä molemmat tekivät aputöitä kirkossa.
– Tesoman kirkossa oli nuorisosali. Se oli paikka, jossa kukaan ei meitä haukkunut. Siellä kävimme myös sunnuntaisin, kun asuin lähellä lasten kanssa.
Kova kohtelu oli syynä siihen, että Kikka sairastui ja lopulta riisti hengen itseltään, siitä sisko on vakuuttunut.
– Kulissien ylläpito on raskasta ja sairastuttaa.
Kati itse on purkanut ahdistustaan terapiassa ja yritti saada sinne siskonsakin.
– Uskon johdatukseen: niiden asioiden, joita tapahtuu, täytyy tapahtua. Jos johonkin pystyy vaikuttamaan, niin omaan mieleen.
– Terapiassa voi keskustella vapaasti, ja siitä saa keinoja kohdata vaikeita tilanteita. Kaikesta voi selvitä, kun hakee apua.
Viimeisenä hetkenään Kirsi näytti levolliselta. Hän oli ripustanut pikkusiskoltaan saamansa ristiriipuksen kaulaansa, vaikka säilytti sitä muuten aina yöpöydälleen asettamansa krusifiksin ympärillä.
Tuosta hetkestä lähtien Kati Lahti piti selvänä, että joskus hän täyttää antamansa lupauksen kertoa sisarensa oikean tarinan. Sen aika oli kuitenkin vasta sitten, kun molempien lapset ovat aikuisia.
"Kikka kuitenkin sanoi monta kertaa, että hän aikanaan vielä
kirjoittaisi kaiken julki. Että nämä kipeät asiat, joista hänen oli vaikea
puhua ääneen, eivät saa jäädä piiloon. Niitä ei saa hyssytellä hiljaiseksi,
koska niiden esiin tuominen voisi auttaa muita."
(Satu ”Sakke” Parviainen Kikan elämäkerrassa)
Tekstin avoimuudesta on tullut paljon myönteistä palautetta, jota on luettu kyyneleet silmissä. Joku on saanut siitä vertaistukea, toinen ymmärtänyt, miksi itsellä on niin paha olla.
– Kirja rohkaisee heitä hakemaan apua, ja se on palkitsevaa tekijän kannalta, Kortelainen sanoo.
– On tärkeää huomata, että samaan aikaan rankkojen lapsuudenkokemusten kanssa Kirsillä oli valtava taistelutahto. Hän halusi näyttää, että pystyy pärjäämään. Äitiys aloitti hyvän jakson hänen elämässään, mutta hän epäonnistui avun hakemisessa.
Tampereelta Nokialle muutettuaan Kirsi Sirén löysi uskovia ystäviä. Sen jälkeen hän kävi säännöllisesti jumalanpalveluksissa ja yksityisessä rukouspiirissä. Hän kuitenkin häpesi riippuvuuksiaan, ja lopulta luopui käynneistä – ei silti uskostaan.
– Ajattelen, että kukaan, joka Jumalaa huutaa apuun, ei ole huutanut turhaan, Lahti huomauttaa.
– En usko, että Kirsi ajatteli sen olevan ratkaisu mielen ongelmiin, mutta pyyntöön iankaikkisesta elämästä hänelle vastattiin. Sen takia hän teki niin kuin teki, että pääsisi paikkaan, jossa halusi olla.
Tarina ansaitsi ehdottomasti tulla kerrotuksi. Kuten Kirsi Sirén itse totesi: ”Ettei kenellekään käy enää koskaan niin kuin minulle kävi”.
Teksti: Asta Kettunen
Kuvat: Hannu Jukola
Kirsi Sirénin elämäkertaa Kikka – Traaginen elämä sisaren silmin esitellään Tampereen Kirjafestareilla sunnuntaina 3.12.2023 kello 12 Tampere-talon Sorsapuistosalin lavalla.