Yhteisöt sanoittavat tämän ajan uskoa
Jumalanpalvelus- eli messuyhteisöt ovat yksi hengellisistä innovaatiosta, joihin kohdistuu maailmallakin paljon odotuksia. Erityisesti anglikaaninen kirkko on toiminut edelläkävijänä jumalanpalvelusyhteisöjen kehittämisessä.
Yhteisöjä toimii Suomessakin pääasiassa suuremmissa kaupungeissa, jokunen myös pienemmillä paikkakunnilla.
Yliopistonlehtori Pietari Hannikainen väitteli elokuussa 2021 Helsingin yliopistossa teologian tohtoriksi uuden sukupolven yhteisöistä. Hän keskittyi tutkimuksessaan yhteisöissä mukana olevien arvoihin, hengellisyyteen ja yhteisöllisyyteen.
Tutkimusmateriaalin Hannikainen kokosi vuonna 2017 kymmenen jumalanpalvelusyhteisön osallistujilta. Vastaajia oli kaikkiaan 529.
Tutkijan mukaan jumalanpalvelusyhteisöt eivät ole nousseet esiin sattumalta. Niille on selkeä tilaus jälkikristillisessä ja moniarvoistuvassa maailmassa.
– Ihmisillä on tarvetta kokeilla jotakin uutta, joka vastaa heidän tarpeisiinsa. Jumalanpalvelukseen ei haluta mennä enää tavan vuoksi, vaan takana pitää olla jokin henkilökohtainen merkitys.
Tutkimuksissa on havaittu, että messut ja muu kirkon aikuistyö eivät oikein kohtaa nuoria tai nuoria aikuisia.
– Olen itsekin huomannut tämän, kun olen työskennellyt rippikouluissa. Kun riparilaiset menevät tutustumaan pakollisiin jumalanpalveluksiin, ne koetaan jotenkin ikäviksi.
Rentoa ja vapaata
Jumalanpalvelusyhteisöissä toimintaa on uudistettu karsimalla pois sellaisia piirteitä, jotka viestittävät institutionaalista auktoriteettia ja sosiaalista valtaa.
– Messu ei jää vain sellaiseksi valmiiksi ohjelmoiduksi näytelmäksi, vaan se on seurakunnan yhteinen kokous.
Muutos näkyy, tai pikemminkin kuuluu myös musiikissa. Perinteisten urkujen sijaan seurakuntaa voi innostaa esimerkiksi ylistysbändi.
– Yhteisöissä toimitaan muutenkin rennommin ja vapaamuotoisemmin. Lähdetään siitä, että Jumalan voi kokea henkilökohtaisessa kohtaamisessa. Tavoitellaan suhdetta, joka kykenee täyttämään ihmisen syviä sisäisiä tarpeita.
Jumalanpalvelusyhteisöissä vapaaehtoisilla on suuri rooli. Tehtäviä riittää uusien tulijoiden vastaanottamisesta pienryhmien vetämiseen.
– Tekemisen kautta syntyy oma rooli, ja sitä kautta yhteisöstä tulee se oma juttu.
Myös teologinen ajattelu voi jumalanpalvelusyhteisössä muuttua.
– Ihmisiä vetää sellainen yhteisö, jossa ei heti kerrota, mikä on oikein ja väärin, vaan jokainen saa itse pohtia asioita.
Kolme osallistujatyyppiä
Hannikaisen väitöstutkimus poimi yhteisöjen osallistujajoukosta kolme osallistumisen tyyppiä. Ne edustavat erilaisia suuntautumisia uskontoon ja modernisoitumiseen liittyviin ilmiöihin.
Perinteinen osallistuja on lähimpänä luterilaisen perinteisen seurakunta-aktiivin roolia. Tällainen henkilö käy aktiivisesti yhteisönsä tilaisuuksissa, ja hänellä on myös henkilökohtaista rukouselämää.
– Kyseiseen ryhmään kuuluvilla teologiset arvot ovat aika perinteisiä. Näiden ihmisten elämänpiiri on vakiintunut, ja he ovat suhteellisen hyvinvoivia. Joukko on keski-iältään myös kaikkein iäkkäin.
Yhteisöorientoituneiden ryhmä taas muodostaa jumalanpalvelusyhteisöjen kovan ytimen. He ovat toiminnassa innokkaasti mukana, ja sosiaalisia suhteitakin on paljon.
– Yhteisöorientoituneet ovat teologisesti melko konservatiivisia, mutta he eivät suinkaan ole paikalleen jämähtäneitä. Heillä on kyllä halua uudistaa kirkkoa, ja muutakin innovatiivisuutta löytyy.
Osalla tähän ryhmään kuuluvista elämä on hyvin järjestyksessä. Osa taas on sellaisia, jotka ovat käyneet elämässään läpi erilaisia kriisejä.
– Näille jälkimmäisille ihmisille mukanaolo omassa yhteisössä on erityisen tärkeää.
Vähiten yhteisöön kiinnittynyt on kokemuksellisten ryhmä, joille tärkeintä on ylipäätään käydä tilaisuuksissa.
– Heillä saattaa olla omassa elämässä eniten erilaisia sosiaalisia ongelmia. Aika herkästi myös liikutaan monissa hengellisissä porukoissa ja niiden välillä.
Yhteisöissäkö kirkon tulevaisuus?
Voisivatko jumalanpalvelusyhteisöt olla ihmelääke, jolla kirkon vähenevä jäsenmäärä saataisiin jälleen nousuun?
– Näen, että yhteisöissä on kyllä sellaisia elementtejä, joista kirkon on syytä ottaa opikseen. Tällaisilla yhteisöillä on mahdollisuus kohdata aika notkeastikin niitä tarpeita, joita kyseisessä elinympäristössä on.
Hannikainen huomauttaa, että kirkon ongelmiin ei ole yhtä ainoaa ratkaisua. Sen sijaan kirkko voisi toimia sateenvarjona hyvinkin erilaisille yhteisöille.
– Ei ole realistista, että kaikki ajattelisivat samalla tavalla. Minusta kirkossa pitää olla tilaa myös erilaisille teologisille lähtökohdille.
Hannikaisen mukaan jumalanpalvelusyhteisöjen johtajien on syytä laittaa peliin omaa persoonaa. On myös oltava valmiutta kohdata ihmisiä ja heidän epätäydellisyyttään.
Väitöstutkimuksessa oli mukana osallistujia kahdesta tamperelaisesta messuyhteisöstä. Edustettuina olivat Uusi Verso sekä Messukylän Kohtaamispaikka.
Tutkijan mukaan Tampereen hiippakunnassa on tehty jotakin oikein, kun sen alueella on useita hyvin toimivia jumalanpalvelusyhteisöjä.
– Erityisesti Uusi Verso on sellainen innovaatio, josta voitaisiin ottaa mallia vaikka koko Suomessa. Ihmettelenkin, miksei esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ole vastaavaa koko seurakuntayhtymän jumalanpalvelusyhteisöä, espoolainen Hannikainen miettii.
Teksti: Vesa Keinonen