Ekovinkki: Olet luotu viljelemään ja varjelemaan

Nyt, kun ihmiskunta on astunut peruuttamattomien ja tuhoisien ympäristöongelmien äärelle, tietoisuus inhimillisestä vastuusta suhteessa Jumalan kallisarvoiseen luomistyöhön on tullut entistä korostuneemmaksi ja kriittisemmäksi.

Peltolammin iltapäiväkotilaiset pystyttivät takametsään kantoalttarin ja puuristin.Kuva: Matti Etelänsaari

Luomisen teologia on jumaluusopin osa, joka syventyy pohdiskelemaan Jumalan asemaa maailmankaikkeuden Luojana, luomakunnan suhdetta Luojaansa sekä ihmisen paikkaa kosmoksessa. Se on ollut erottamaton osa kristillistä oppia aivan alusta alkaen, mutta viime vuosien aikana sen merkitys teologisessa keskustelussa on jälleen korostunut.

Luomisen teologia on kuitenkin paljon enemmän kuin luonnon varjelun tärkeyttä korostava ekoteologia. Se on pohjimmiltaan koko kristillisen uskon perustavanlaatuisimpien kysymysten tutkiskelua, Jumalan suunnattoman rakkauden määrän oivaltamista ja ihmettelyä. Se on ihmisen pienuuden ja Jumalan suuruuden ymmärtämistä, vastausta varjelun ja palvelun kutsuun.

Ja kuten kaikki teologia, myös sen juuret ovat syvällä Raamatun sanan kuohkeassa, hyvää hedelmää kantavassa maaperässä. Mitä Iso kirja sitten kertoo luomisesta ja Jumalasta Luojana? Oikeastaan sieltä löytyy peräti kolme luomiskertomusta. Jokainen niistä on tärkeä, sillä kukin antaa ainutlaatuisen näkökulman sekä Jumalan salattuun olemukseen että Hänen tapaansa toimia.

Jumala, joka on salattu, paljastaa itsensä suhteessa omaan luomakuntaansa. Luominen onkin perimmiltään suhteiden teologiaa - Jumalan eläväksi tekevän ja yhteyttä luovan rakkauden löytämistä. Siinä auttavat nuo kolme suurta kertomusta, joista kaksi on kirjattu Vanhan ja yksi Uuden testamentin sivuille.

Siltoja lähemmäs ymmärtämistä

Samalla on ymmärrettävä, etteivät luomisen mahtavat kertomukset ole tarkoitettu luonnontieteellisiksi tai eksaktin historiallisiksi dokumenteiksi. Ne välittävät meille ajattomia, pohjimmaisia totuuksia, ne ovat siltoja, jotka tuovat meidät Luojaa ja luotua erottavan kuilun yli lähemmäs Jumalaa ja Hänen salatun olemuksensa ymmärtämistä.

Raamattu alkaa ensimmäisellä luomiskertomuksella, yhdellä tunnetuimmista jakeista: "Alussa Jumala loi taivaan ja maan" (1. Moos. 1:1). Kertomus jatkuu järjestelmällisellä kuvauksella kuudesta luomisen päivästä, joita seuraa seitsemäs päivä, lepopäivä, sapatti, jolloin maailmankaikkeuden Luoja itse lepää ja iloitsee työstänsä.

Ensimmäistä luomiskertomusta seuraa välittömästi toinen, joka kuvaa ensimmäisen ihmisen luomista Eedenin puutarhaan (1. Moos. 2). Siinä, missä ensimmäinen kertomus keskittyy Jumalaan ja maailmankaikkeuteen, toisen fokus on paljon pienempi mutta sitäkin tärkeämpi: Jumala ja ihminen.

Näitä täydentää kolmas suuri kertomus, jonka evankelista on kirjannut Johanneksen evankeliumin alkuun: "Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala" (Joh. 1:1). Täydentäväksi tätä kertomusta voidaan kutsua, koska se nostaa kahden edellisen kertomuksen keskiöön Kristuksen, Jumalan Sanan, jonka kautta kaikki luotu on saanut alkunsa. Siinä yhdistyvät luotu ja Luomaton.

Monta näkökulmaa

Kolmesta luomiskertomuksesta jokainen avaa yhden tai useamman erilaisen näkökulman Luojan ja Hänen luomakuntansa suhteesta. Juuri tuo suhteiden moninaisuus piirtyy voimakkaimmin esiin näistä kertomuksista - luodessaan Jumala asettuu suhteeseen luotujensa kanssa.

Aivan erityinen on Raamatun mukaan ihmisen ja Jumalan suhde. Ihmisen Jumala on luonut omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen (1. Moos. 1:26-27). Vaikka synnin tähden ihmisen kaltaisuus Jumalan kanssa onkin särkynyt, tämän suhteen erityislaatuisuus ei, ja oikeastaan koko loppu Isosta kirjasta onkin jatkokertomusta siitä, kuinka Jumala - ei siis ihminen! - pyrkii eheyttämään erottavan kuilun.

Mutta luomiskertomus on samalla kuvausta myös suhteesta, johon Jumala asettaa ihmisen paitsi toistensa, myös muun luomakunnan kanssa. Luojalla on mielessään tärkeä tehtävä, johon Hän kutsuu toista olentoa, joka on kykeneväinen ajattelemaan ja pohdiskelemaan, tuntemaan ja rakastamaan, ihmettelemään ja kyselemään.

Ensimmäisessä luomiskertomuksessa Jumala asettaa ihmisen "hallitsemaan" maata ja merta ja kaikkea niissä elävää (1. Moos. 1:26). Tämä kulkee käsi kädessä Jumalan kuva ja kaltainen -ajatuksen kanssa.

Luotuaan maailman Kaikkivaltias asettaa siis jonkun sijaisekseen pitämään jatkuvaa huolta tästä kallisarvoisesta työstä. Usein käytetty ilmaus "luomakunnan kruunu" onkin oikeastaan aika harhaanjohtava - kruunuhan on ja pysyy Jumalalla itsellään. Ihminen saa Häneltä korkeintaan tilanhoitajan valtuudet ja navetan avaimet.

Sama tehtävänanto toistuu hieman toisin sanoin toisessa luomiskertomuksessa. Jumala asettaa ihmisen Eedenin puutarhaan "viljelemään ja varjelemaan" sitä (1. Moos. 2:15). Jälleen puutarhuri tai tilanhoitaja olisi kenties osuvampi ilmaus kuin ontuva "luomakunnan kruunu".

Ihminen on saanut Jumalalta hallintaoikeuden maahan, jonka vartijaksi hänet on asetettu. Mutta maa on ja kuuluu edelleen Kuninkaalleen.

Mitä nuo tehtävät tarkoittavat?

Hallitseminen ei oikeastaan ole etuoikeus vaan velvollisuus. Mikään muu elävä olento ei omaa yhtä suurta kykyä ja valmiutta vaikuttaa maapalloon ja sen elolliseen ja elottomaan luontoon, niin hyvässä kuin pahassa.

Ihmisen on tiedostettava ja tunnustettava olevansa tämän vallan haltija ja otettava sen mukana tuleva vastuu elämisestään. Kun tehtävä on Jumalan antama ja koskee Hänen omaisuuttaan, hallitseminen ei voi tarkoittaa samaa kuin tyrannia tai riisto.

Valtiaan taakka on suuri. Jeesuksen opetukset esimerkiksi palvelijoille uskotuista rahoista (Matt. 25:14-30) antavat viisaita ohjeita myös tämän perinnön hallitsemiseen.

Viljeleminen tehtävänä vahvistaa, että ihmisellä on paitsi tarve, myös oikeus elättää itseään maan antimilla. Hän on riippuvainen luomakunnasta, jonne hänet on luotu. Hänen suhteensa luontoon on tiivis ja erottamaton, siitä hän on tullut ja sinne palaa (1. Moos. 3:19).

Parhaimmillaan ihminen jatkaa Jumalan luomistyötä, hänen työnsä kantaa hyvää hedelmää, joka ruokkii ja elättää myös puutteessa olevia lähimmäisiä.

Viljeleminen on aina uuden hyvän aikaansaamista, elämän työtä; sen muuttuminen hävitykseksi, julmuudeksi, piittaamattomuudeksi ja riistoksi sotii Jumalan tarkoitusta vastaan.

Kertomuksessa Eedenin paratiisista ihminen elää vielä sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Hän ottaa sen, mitä tarvitsee, muttei enempää, eikä hän kärsikään koskaan puutetta. On muuten mielenkiintoista huomata, että luomiskertomuksessa Jumala antaa ihmisen ravinnoksi vihreät kasvit (1. Moos. 1:29, 2:16); vasta myöhemmin, monen lankeemuksen ja pahanteon jälkeen, ihminen ryhtyy syömään lihaa (1. Moos. 9:3)!

Varjeleminen on noussut esiin jo kahden edeltävän tehtävän yhteydessä, sillä se läpäisee ne molemmat. Ihminen ei saa toimia mieltä vailla, sillä hänen käsissään ovat tuhon avaimet, ja häneltä Jumala vaatii vastuullisuutta ja huolenpitoa luomakunnasta ja kaikista sen vähäisistäkin olioista.

Eeden-kertomuksessa eläimet tulevat ihmisen luo, ja hän tutkii ja kummastelee niitä ja nimeää niistä jokaisen (1. Moos. 2:19). Luonnon tutkiminen, sen salaisuuksien selvittely ja sen mekanismien ymmärtäminen on siis sisällytetty ihmiselle uskottuun varjelun tehtävään. Vain tuntemalla luonnon ihminen osaa ja ymmärtää sitä suojella, ja kunnioittaa Jumalan työn suuruutta.

Monta tuhatta vuotta vanha luomiskertomus välittääkin voimakkaan viestin nykypäivän ihmiselle. Hänellä on (varsinkin kristityissä länsimaissa) enemmän kuin koskaan ennen, mutta samalla hänen kyltymättömyytensä on kasvanut entisestään ja asettanut todella raskaan taakan luomakunnan hyvinvoinnille.

Varjelu edellyttää vastuuta

Vastuullisesti viljellen ja halliten meillä olisi kyky ja mahdollisuus ruokkia kaikki planeettamme nälkäiset ja huolehtia puutteenalaisista tuhoamatta silti ympäröivää luontoa elinkelvottomaksi. Varjelu edellyttää kuitenkin tämän tehtävän ja vastuun sisäistämistä ja sen peilaamista myös omaan elämään.

Jeesuksen ohjeet rikkaalle miehelle ovat kipeä piikki ja karvas kalkki nieltäväksi rajattomaan kulutukseen tottuneelle: "Myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Seuraa sitten minua." (Mark. 10:21) Joka vuosi suuri paasto pysäyttää meidät miettimään, millaisella mitalla me itsellemme ja muille mittaamme.

Kristinuskon sanoma on kuitenkin toivoa täynnä, ei synkkyyttä: Jumala ei ole antanut meille sellaista viljely- ja varjelutehtävää, josta emme voisi selviytyä. Jeesuksen elämänohjeet ja askelissa kulkeminen auttavat löytämään rakastavan ja armahtavan myötätuntoisen suhteen myös taivaan lintuihin, kedon kukkasiin ja kaikkeen muuhun, minkä Jumala on luonut.

Jumala rakasti ja rakastaa maailmaansa edelleen niin paljon, että teki Poikansa kautta sovinnon kaiken luodun kanssa lunastaen näin koko luomakunnan jälleen omakseen (Kol. 1:20).

Kristillisyyttä on toisinaan syytetty luonnon esineellistämisestä ja jopa ympäristövihamieliseksi uskonnoksi, mutta tarkempi perehtyminen luomisen teologiaan paljastaa asian olevan täysin päinvastoin. Kristillisen käsityksen mukaan luomakunnassa kaikki Jumalan luoma - ihmisen itsensä synnyttämää syntiä lukuun ottamatta - on hyvää.

Teksti: Matti Etelänsaari

Taivaat julistavat Jumalan kunniaa,
taivaankansi kertoo Hänen teoistaan.
Päivä ilmoittaa ne päiville,
yö julistaa yölle.
Ei se ole puhetta, ei sanoja,
ei ääntä, jonka voisi korvin kuulla.
Kuitenkin se kaikuu kaikkialla,
maanpiirin yli merten ääriin.
(Ps. 19:2-5)

Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä,
kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen
- mitä on ihminen!
Kuitenkin sinä häntä muistat.
Mikä on ihmislapsi!
Kuitenkin sinä pidät hänestä huolen.

(Ps. 8: 4-5)

Palaa otsikoihin