Ekovinkki: Olet luotu viljelemään ja varjelemaan
Nyt, kun ihmiskunta on astunut peruuttamattomien ja tuhoisien ympäristöongelmien äärelle, tietoisuus inhimillisestä vastuusta suhteessa Jumalan kallisarvoiseen luomistyöhön on tullut entistä korostuneemmaksi ja kriittisemmäksi.

Luomisen teologia on jumaluusopin osa, joka syventyy pohdiskelemaan Jumalan asemaa maailmankaikkeuden Luojana, luomakunnan suhdetta Luojaansa sekä ihmisen paikkaa kosmoksessa. Se on ollut erottamaton osa kristillistä oppia aivan alusta alkaen, mutta viime vuosien aikana sen merkitys teologisessa keskustelussa on jälleen korostunut.
Luomisen teologia on kuitenkin paljon enemmän kuin luonnon varjelun tärkeyttä
korostava ekoteologia. Se on pohjimmiltaan koko kristillisen uskon
perustavanlaatuisimpien kysymysten tutkiskelua, Jumalan suunnattoman rakkauden
määrän oivaltamista ja ihmettelyä. Se on ihmisen pienuuden ja Jumalan suuruuden
ymmärtämistä, vastausta varjelun ja palvelun kutsuun.
Ja kuten kaikki teologia, myös sen juuret ovat syvällä Raamatun sanan
kuohkeassa, hyvää hedelmää kantavassa maaperässä. Mitä Iso kirja sitten kertoo
luomisesta ja Jumalasta Luojana? Oikeastaan sieltä löytyy peräti kolme
luomiskertomusta. Jokainen niistä on tärkeä, sillä kukin antaa ainutlaatuisen
näkökulman sekä Jumalan salattuun olemukseen että Hänen tapaansa toimia.
Jumala, joka on salattu, paljastaa itsensä suhteessa omaan luomakuntaansa. Luominen onkin perimmiltään suhteiden teologiaa - Jumalan eläväksi tekevän ja yhteyttä luovan rakkauden löytämistä. Siinä auttavat nuo kolme suurta kertomusta, joista kaksi on kirjattu Vanhan ja yksi Uuden testamentin sivuille.
Siltoja lähemmäs ymmärtämistä
Samalla on ymmärrettävä, etteivät luomisen mahtavat kertomukset ole tarkoitettu luonnontieteellisiksi tai eksaktin historiallisiksi dokumenteiksi. Ne välittävät meille ajattomia, pohjimmaisia totuuksia, ne ovat siltoja, jotka tuovat meidät Luojaa ja luotua erottavan kuilun yli lähemmäs Jumalaa ja Hänen salatun olemuksensa ymmärtämistä.
Raamattu alkaa ensimmäisellä luomiskertomuksella, yhdellä tunnetuimmista jakeista: "Alussa Jumala loi taivaan ja maan" (1. Moos. 1:1). Kertomus jatkuu järjestelmällisellä kuvauksella kuudesta luomisen päivästä, joita seuraa seitsemäs päivä, lepopäivä, sapatti, jolloin maailmankaikkeuden Luoja itse lepää ja iloitsee työstänsä.
Ensimmäistä luomiskertomusta seuraa välittömästi toinen, joka kuvaa ensimmäisen ihmisen luomista Eedenin puutarhaan (1. Moos. 2). Siinä, missä ensimmäinen kertomus keskittyy Jumalaan ja maailmankaikkeuteen, toisen fokus on paljon pienempi mutta sitäkin tärkeämpi: Jumala ja ihminen.
Näitä täydentää kolmas suuri kertomus, jonka evankelista on kirjannut Johanneksen evankeliumin alkuun: "Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala" (Joh. 1:1). Täydentäväksi tätä kertomusta voidaan kutsua, koska se nostaa kahden edellisen kertomuksen keskiöön Kristuksen, Jumalan Sanan, jonka kautta kaikki luotu on saanut alkunsa. Siinä yhdistyvät luotu ja Luomaton.
Monta näkökulmaa
Kolmesta luomiskertomuksesta jokainen avaa yhden tai useamman erilaisen näkökulman Luojan ja Hänen luomakuntansa suhteesta. Juuri tuo suhteiden moninaisuus piirtyy voimakkaimmin esiin näistä kertomuksista - luodessaan Jumala asettuu suhteeseen luotujensa kanssa.
Aivan erityinen on Raamatun mukaan ihmisen ja Jumalan suhde.
Ihmisen Jumala on luonut omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen (1. Moos. 1:26-27).
Vaikka synnin tähden ihmisen kaltaisuus Jumalan kanssa onkin särkynyt, tämän
suhteen erityislaatuisuus ei, ja oikeastaan koko loppu Isosta kirjasta onkin
jatkokertomusta siitä, kuinka Jumala - ei siis ihminen! - pyrkii eheyttämään
erottavan kuilun.
Mutta luomiskertomus on samalla kuvausta myös suhteesta, johon Jumala asettaa
ihmisen paitsi toistensa, myös muun luomakunnan kanssa. Luojalla on mielessään
tärkeä tehtävä, johon Hän kutsuu toista olentoa, joka on kykeneväinen
ajattelemaan ja pohdiskelemaan, tuntemaan ja rakastamaan, ihmettelemään ja
kyselemään.
Ensimmäisessä luomiskertomuksessa Jumala asettaa ihmisen
"hallitsemaan" maata ja merta ja kaikkea niissä elävää (1. Moos.
1:26). Tämä kulkee käsi kädessä Jumalan kuva ja kaltainen -ajatuksen kanssa.
Luotuaan maailman Kaikkivaltias asettaa siis jonkun
sijaisekseen pitämään jatkuvaa huolta tästä kallisarvoisesta työstä. Usein
käytetty ilmaus "luomakunnan kruunu" onkin oikeastaan aika
harhaanjohtava - kruunuhan on ja pysyy Jumalalla itsellään. Ihminen saa Häneltä
korkeintaan tilanhoitajan valtuudet ja navetan avaimet.
Sama tehtävänanto toistuu hieman toisin sanoin toisessa luomiskertomuksessa.
Jumala asettaa ihmisen Eedenin puutarhaan "viljelemään ja
varjelemaan" sitä (1. Moos. 2:15). Jälleen puutarhuri tai tilanhoitaja
olisi kenties osuvampi ilmaus kuin ontuva "luomakunnan kruunu".
Ihminen on saanut Jumalalta hallintaoikeuden maahan, jonka vartijaksi hänet on asetettu. Mutta maa on ja kuuluu edelleen Kuninkaalleen.
Mitä nuo tehtävät tarkoittavat?
Hallitseminen ei oikeastaan ole etuoikeus vaan velvollisuus. Mikään muu elävä olento ei omaa yhtä suurta kykyä ja valmiutta vaikuttaa maapalloon ja sen elolliseen ja elottomaan luontoon, niin hyvässä kuin pahassa.
Ihmisen on tiedostettava ja tunnustettava olevansa tämän vallan haltija ja otettava sen mukana tuleva vastuu elämisestään. Kun tehtävä on Jumalan antama ja koskee Hänen omaisuuttaan, hallitseminen ei voi tarkoittaa samaa kuin tyrannia tai riisto.
Valtiaan taakka on suuri. Jeesuksen opetukset esimerkiksi
palvelijoille uskotuista rahoista (Matt. 25:14-30) antavat viisaita ohjeita
myös tämän perinnön hallitsemiseen.
Viljeleminen tehtävänä vahvistaa,
että ihmisellä on paitsi tarve, myös oikeus elättää itseään maan antimilla. Hän
on riippuvainen luomakunnasta, jonne hänet on luotu. Hänen suhteensa luontoon
on tiivis ja erottamaton, siitä hän on tullut ja sinne palaa (1. Moos. 3:19).
Parhaimmillaan ihminen jatkaa Jumalan luomistyötä, hänen työnsä kantaa hyvää hedelmää, joka ruokkii ja elättää myös puutteessa olevia lähimmäisiä.
Viljeleminen on aina uuden hyvän aikaansaamista, elämän työtä; sen muuttuminen hävitykseksi, julmuudeksi, piittaamattomuudeksi ja riistoksi sotii Jumalan tarkoitusta vastaan.
Kertomuksessa Eedenin paratiisista ihminen elää vielä
sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Hän ottaa sen, mitä tarvitsee, muttei
enempää, eikä hän kärsikään koskaan puutetta. On muuten mielenkiintoista
huomata, että luomiskertomuksessa Jumala antaa ihmisen ravinnoksi vihreät
kasvit (1. Moos. 1:29, 2:16); vasta myöhemmin, monen lankeemuksen ja pahanteon
jälkeen, ihminen ryhtyy syömään lihaa (1. Moos. 9:3)!
Varjeleminen on noussut esiin jo
kahden edeltävän tehtävän yhteydessä, sillä se läpäisee ne molemmat. Ihminen ei
saa toimia mieltä vailla, sillä hänen käsissään ovat tuhon avaimet, ja häneltä
Jumala vaatii vastuullisuutta ja huolenpitoa luomakunnasta ja kaikista sen
vähäisistäkin olioista.
Eeden-kertomuksessa eläimet tulevat ihmisen luo, ja hän
tutkii ja kummastelee niitä ja nimeää niistä jokaisen (1. Moos. 2:19). Luonnon
tutkiminen, sen salaisuuksien selvittely ja sen mekanismien ymmärtäminen on
siis sisällytetty ihmiselle uskottuun varjelun tehtävään. Vain tuntemalla luonnon
ihminen osaa ja ymmärtää sitä suojella, ja kunnioittaa Jumalan työn suuruutta.
Monta tuhatta vuotta vanha luomiskertomus välittääkin voimakkaan viestin
nykypäivän ihmiselle. Hänellä on (varsinkin kristityissä länsimaissa) enemmän
kuin koskaan ennen, mutta samalla hänen kyltymättömyytensä on kasvanut
entisestään ja asettanut todella raskaan taakan luomakunnan hyvinvoinnille.
Varjelu edellyttää vastuuta
Vastuullisesti viljellen ja halliten meillä olisi kyky ja
mahdollisuus ruokkia kaikki planeettamme nälkäiset ja huolehtia puutteenalaisista
tuhoamatta silti ympäröivää luontoa elinkelvottomaksi. Varjelu edellyttää
kuitenkin tämän tehtävän ja vastuun sisäistämistä ja sen peilaamista myös omaan
elämään.
Jeesuksen ohjeet rikkaalle miehelle ovat kipeä piikki ja karvas kalkki
nieltäväksi rajattomaan kulutukseen tottuneelle: "Myy kaikki, mitä sinulla
on, ja anna rahat köyhille. Seuraa sitten minua." (Mark. 10:21) Joka vuosi
suuri paasto pysäyttää meidät miettimään, millaisella mitalla me itsellemme ja
muille mittaamme.
Kristinuskon sanoma on kuitenkin toivoa täynnä, ei synkkyyttä: Jumala ei ole
antanut meille sellaista viljely- ja varjelutehtävää, josta emme voisi
selviytyä. Jeesuksen elämänohjeet ja askelissa kulkeminen auttavat löytämään
rakastavan ja armahtavan myötätuntoisen suhteen myös taivaan lintuihin, kedon
kukkasiin ja kaikkeen muuhun, minkä Jumala on luonut.
Jumala rakasti ja rakastaa maailmaansa edelleen niin paljon, että teki Poikansa kautta sovinnon kaiken luodun kanssa lunastaen näin koko luomakunnan jälleen omakseen (Kol. 1:20).
Kristillisyyttä on toisinaan syytetty luonnon esineellistämisestä ja jopa ympäristövihamieliseksi uskonnoksi, mutta tarkempi perehtyminen luomisen teologiaan paljastaa asian olevan täysin päinvastoin. Kristillisen käsityksen mukaan luomakunnassa kaikki Jumalan luoma - ihmisen itsensä synnyttämää syntiä lukuun ottamatta - on hyvää.
Teksti: Matti Etelänsaari
Taivaat julistavat Jumalan kunniaa,
taivaankansi kertoo Hänen teoistaan.
Päivä ilmoittaa ne päiville,
yö julistaa yölle.
Ei se ole puhetta, ei sanoja,
ei ääntä, jonka voisi korvin kuulla.
Kuitenkin se kaikuu kaikkialla,
maanpiirin yli merten ääriin.
(Ps. 19:2-5)
Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä,
kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen
- mitä on ihminen!
Kuitenkin sinä häntä muistat.
Mikä on ihmislapsi!
Kuitenkin sinä pidät hänestä huolen.
(Ps. 8: 4-5)