Lupa surra, oikeus toivoa

Ihmisillä on vahvoja ympäristön tilaan liittyviä tunteita, joista he eivät kuitenkaan puhu. Tunteiden käsittelyn tarve ei poistu vaikenemalla, sanoo ympäristöahdistuksesta kirjan kirjoittanut Panu Pihkala.

Panu Pihkala viihtyy Nuuksion kansallispuistossa. Hän on laatinut sinne Luontokeskus Haltian pyhiinvaelluspolun virikeaineiston. Kuva: Esko Jämsä

Yhä useammalla on pinnan alla kasvava huoli ja levottomuus ympäristöstä. Tutkija ja teologi Panu Pihkala puhuu ympäristöahdistuksesta tarkoittaen niitä monia henkisiä oireita, joita ihmisellä on ympäristöongelmien, kuten ilmastonmuutoksen, takia. Moni kokee surumielisyyttä, joka väreilee nykyisen elämäntavan taustalla.

Oman elämän perusasetelmia on kuitenkin vaikea muuttaa, ja päivittäiset lähellä olevat huolenaiheet vievät voiton pitkäaikaisista uhkista.

Jos vaikeasti kohdattaville tunteille ei löydy purkautumiskeinoa, voi seurauksena olla kokemus valheellisesta kaksoiselämästä, jossa toisaalla on ajatusten ja tunteiden maailma ja toisaalla käytännön elämä, jossa ympäristöasioihin ei juuri kiinnitetä huomiota.

– Tunteet kätkeytyvät erilaisten torjumisen, kieltämisen ja vaikenemisen muurien taakse. Vaikenemisen syynä voi olla myös vähättelyn pelko. Suruun kohdistuvaa vähättelyä kohtaavat Suomessa esimerkiksi eläinten kohtaloa tai lähimetsän kaatamista surevat ihmiset, Pihkala toteaa.

Päätöksenteosta syrjään jääneet – esimerkiksi lapset, vanhukset ja alkuperäiskansat – näyttävät surunsa, joka kuitenkin jätetään huomioimatta. Pihkala puhuu äänioikeudettomasta surusta, jota hallitaan sosiaalisesti rakennetulla hiljaisuudella. Yhteisö hylkii tietyistä vaikeista aiheista puhumista.

Saako olla tunteita, kun lähimetsä hakataan, Pihkala kysyy. Mitä tunteita pyritään rajaamaan? Mikä on luvallista ja suotavaa, mikä kielletään? Se, millaista surua sallitaan, muodostuu Pihkalan mukaan kasvatukselliseksi tekijäksi, joka muokkaa yhteisöä.

– Useinkaan ei uskalleta mennä herkälle alueelle, vaan koetetaan peittää se kovuudella. Ei saa olla liian merkityksellistä!

Pihkala korostaa varhaislapsuuden kokemuksia: onko ollut lupa hoivata ja antaa arvoa luontokappaleille ja eläimille.

– Antaako aikuinen tilaa lapsen halulle järjestää hautajaiset linnulle? Aikuinen joutuu usein surun kanssa epämukavuusalueelle – lapselle kaikenlaisten tunteiden ilmaiseminen on mutkattomampaa.

Psykologiset ja sosiaaliset vaikenemisen mekanismit olisi Pihkalan mielestä tärkeää saada purettua, ja päästää tunteet virtaamaan. Tunteet ovat energiaa ja liikevoimaa, myös tulevan ympäristön puolesta. Kivullakin on olennainen tehtävä maailmassa ja elämässä.

– Suru on luopumisen, menetysten ja muutosten käsittelyn tila, jolle on annettava lupa. Se on auttava tunne. Kyky surra ja tuntea kipua on usein tarpeellista ja suojaa kulkemasta vaaralliselle alueelle. Suru on muutosvoima, surun läpi kulkeminen muuttaa meitä.

Kahden tason näkökyky

Tutkija ymmärtää myös suojautumisen tarpeen, joka on esimerkiksi ongelmien kieltämisen taustalla. Hän puhuu kärsivällisyyden ja lempeyden puolesta tunteiden käsittelyssä.

– Ihmiset pyrkivät pitämään itsensä koossa erilaisilla puolustuksilla. Voimme kuitenkin tietoisesti vaikuttaa reagointitapoihimme. Nuoret tuntevat tuskaa maailman tilanteesta. On tärkeää olla tarkkana, millaisia käyttäytymismalleja heille tarjotaan, jotta he eivät ajautuisi torjuntaan, pakenemiseen ja masennukseen.

– Osa ympäristöahdistusajattelijoista linkittää ongelmat suoraan kiireiseen elämäntapaan, joka sisältää esimerkiksi pakenemista työnarkomaniaan sekä elektronisten laitteiden lumoa. Elämä on rakennettu kiireeseen vedoten liian tiiviiksi, turvapaikaksi kivuliailta ajatuksilta ja tunteilta.

Pihkala kertoo, että yleisimmin pelon kohteena on kuvitelma siitä, millainen maailma lapsille ja lapsenlapsille jää. Pelon tehtävä on edistää selviytymistä, mutta pelko voi myös jähmettää. Kun arvioidaan pelon syitä, etsitään samalla keinoja päästä liikkeelle.

Tutkija korostaa mielellään kahden tason näkökykyä, joka mahdollistaa hyvien merkkien näkemisen ja aidon luonnosta nauttimisen huolesta ja kivusta huolimatta.

– Media vetoaa pelkoihin. Kriittinen medialukutaito on tärkeä käytännön taito ympäristöahdistuksen käsittelyssä. Uutisia seuraamalla voi huomaamatta vahvistua käsitys, että maailmassa on pelkkiä ongelmia. Maailmassa tapahtuu kuitenkin jatkuvasti valtavasti arkipäivän tilastoimatonta ja uutisoimatonta hyvyyttä ympäristön hyväksi.

Pihkala on vakuuttunut rituaalien hyödyllisyydestä ympäristöön liittyvien ahdistavien tunteiden käsittelyssä. Kuopiossa hän oli mukana saneeraustöiden vuoksi puistosta kaadettaville puille järjestettävässä muistotilaisuudessa. Snellmanin patsaan ääreen kokoontuneet ihmiset sytyttivät kynttilöitä ja viettivät hiljaisen hetken yli 90 puuvanhuksen muistolle.

– Monessa kaupungissa viedään kukkia ja muistoesineitä kaadetuille puille. Surun ja arvostuksen voi ilmaista silloin turvallisesti yhdessä, jolloin se murtaa vaikenemisen muuria. Kannatan myös erityisten paikkojen nimeämistä luonnon ihmettelylle ja siinä tapahtuvien muutoksien suremiselle.

Hyviä työvälineitä ovat Pihkalan mielestä myös monenlaiset kampanjat ja merkkipäivät, kuten ylikulutuspäivä, Earth Hour, Luomakunnan sunnuntai -kirkkopyhä ja Ekopaasto-kampanja.

Käytännön taitona tunteiden hallinnassa Pihkala neuvoo viettämään riittävästi aikaa ulkona luonnon hoidossa sekä välttämään uutisten selailua iltamyöhään.

Rohkeus olla olemassa

Yksi monitieteisen ympäristöasioiden tutkijan ja teologian tohtorin perehtymiskohteista on kristillinen ympäristöajattelu ja hengellisyyden rooli ympäristökasvatuksessa.

Kristinusko ja maailmankatsomuksellinen perusta ovat vahvoja mahdollisuuksia ympäristön arvostuksen nostamiselle. Viesti on, että vaikka törmäys tulisi, on järkevää elää merkityksellistä ja hyvää elämää. Oikein tekeminen on oikein tekemistä.

Pihkala pitää luterilaisen ajattelun haasteena hyväksynnän ja kilvoittelun suhdetta.

– Joskus luterilaisuudessa varotaan liikaakin kilvoittelua, kun halutaan välttää se vaikutelma, että yritettäisiin ansaita Jumalan rakkautta omilla teoilla. Olisi tärkeää nostaa esiin sekä keskeneräisyyden tunnustamista että jo tapahtuneita onnistumisia.

Kirkko voi Pihkalan mukaan tarjota ihmisille kuuntelemista ja lohtua sekä yhteiskunnallisella tasolla mielipidevaikuttamista ja käytännön tekoja luomakunnan hyväksi. Raamatussa käsketään ihmistä viljelemään ja varjelemaan.

– Jumala on läsnä synkimmässäkin hetkessä. Kristitty saa syvää lohtua siitä, että kaikki ei ole ihmisten käsissä. Perimmäinen toivo on Jumalan valtakunnassa, mutta siten, että tuonpuoleinen nivoutuu tämänpuoleiseen.

Suru ympäristön tilasta edellyttää kykyä empatiaan, joka on kristinuskon ydintä.

– Kristinuskon sydämessä on myötätunto kärsimystä kohtaan. Ristinkuolema muistuttaa syvästä traagisuudesta. Silti kristityt ovat uskaltaneet elää. Teologi ja filosofi Paul Tillichin ajatukset siitä, kuinka keskeistä on ”rohkeus olla olemassa”, ovat hyvin ajankohtaisia ympäristöuhkien aikakautena.

Mielen vuodenajat

Riittävä tunteiden käsittely siis auttaa näkemään enemmän toivon lähteitä ja harjoittamaan kahden tason näkökykyä, näkemään sekä pahan että hyvän maailmassa. Vaikka elämän olosuhteet tarjoavat uhkia, voi siinä samanaikaisesti olla aitoa iloa. Mutta mitä enemmän turruttamista esiintyy vaikeiden tunteiden kohtaamisessa, sitä enemmän se syö myös ilokykyä.

– Täytyy muistaa, että hyveitä voi tietoisesti harjoitella ja harjoittaa: rohkeutta, luottamusta, myötätuntoa, toivoa. Ihminen voi kasvaa toivossa. Toivo liittyy lajin säilymiseen ja elämän jatkumiseen. Toivo saa kokemaan elämän mielekkääksi.

Pihkala tietää omasta ja toisten kokemuksesta, että on mahdollista löytää tie, jossa epätoivo ja toivo yhdistyvät.

– Toivon merkkejä on monia. On olemassa aitoa tahtoa etsiä ratkaisuja, ja lukemattomat ihmiset tekevät päivittäin merkittävää työtä ympäristön hyväksi. Mutta yhteiskunnallista johtajuutta tarvitaan paljon lisää.

– Nuoret ovat muutosvoima, ja heidän huolensa otetaan vihdoinkin todesta. Kasvava osa nuorista etsii onnea kestävämmistä arvoista kuin materian määrästä. Ei ole mahdotonta, että kansainväliset suuret kansanliikkeet kestävyyden puolesta ovat juuri syntymässä.

Pihkala muistuttaa myös isoista edistysaskeleista kuten otsonikadon ehkäiseminen 80-luvulla sekä monien eläin- ja kasvilajien pelastaminen sukupuuton partaalta.

Luonnon terveysvaikutuksia ymmärretään ja arvostetaan koko ajan enemmän.

– Ympäristötietoisuuden ja siihen liittyvien tunteiden kanssa eläminen on matkalla olemista. Voi olla helpottavaa hyväksyä se, että mielellä on omat vuodenajat: joskus jaksaa olla valoisampi ja joskus masentaa enemmän. Tarvitaan myötätuntoa itseä kohtaan.

Teksti: Riitta-Sisko Keinonen

Panu Pihkala

Hiljainen harjoitus luonnossa

Panu Pihkala, Ekopaasto

Palaa otsikoihin