Hyvä, paha hapan

Mitä on isossa kirjassa usein mainittu vertauskuvallinen hapatus? Mitä se tarkoittaa?

Raamatussa ilmaus on saanut erilaisia tulkintoja, keskenään täysin päinvastaisiakin.

Suomalaisen suussa hapan maistuu hyvältä, mutta pyhissä teksteissä usein pahalta. Hapatuksella luonnehditaan jotakin kielteistä, syntiä tai inhimillistä turmelusta. Jeesus varoitteli fariseusten ja saddukeusten hapatuksesta eli epärehellisyydestä ja uskonnollisesta ulkokultaisuudesta, Herodeksen hapatus oli rahanahneutta ja poliittista kähmintää.

Evankelista Luukas kirjoittaa: ”Koolla oli tuhansittain ihmisiä, jotka jo melkein talloivat toisiaan. Jeesus alkoi puhua ensin oppilailleen: Älkää kelpuuttako leipäänne fariseusten taikinajuurta, nimittäin teeskentelyä.” (UT2020)

Toisinaan Mestari kuitenkin tarkoitti hyvää, suorastaan parasta. Hän nimittäin vertasi taivasten valtakuntaa hapatukseen.

Näin Uuden testamentin tuoreessa käännöksessä: ”Taivaiden valtakunta on kuin taikinajuuri. Nainen otti kolme ämpärillistä jauhoja ja lisäsi niihin taikinajuuren, ja koko taikina happani.” (Matt. 13:33).
Edellisessä, vuoden 1992 suomennoksessa sama kohta kuuluu: ”Vielä hän esitti heille vertauksen: Taivasten valtakunta on kuin hapate. Kun nainen sekoitti sen kolmeen vakalliseen jauhoja, koko taikina happani.”

Vähäisestä, näkymättömästä alusta Jumalan valtakunta kasvaa suureksi, julkiseksi ja kaiken läpitunkevaksi.

Mikä ihmeen happamaton leipä?

Kansakoulun käyneen mieleen jäi uskontotunneilta juutalaisten pääsiäinen happamattoman leivän juhlana. Kotona hapanleipään – siis siihen rukiiseen reikäleipään – tottunut lapsi ihmetteli, millaista sellainen happamaton leipä oikein on.

Vanhan testamentin aikaisessa maatalousyhteisössä oli tärkeää, etteivät vanha ja uusi sato pääse sekaantumaan. Pääsiäisjuhlaan liitettiinkin ns. happamattoman leivän kahdeksan päivää, jolloin talossa ei saa olla mitään hapanta.

Juutalaisessa kodissa tehdään pääsiäiseksi suursiivous, ja kaikki hapattamalla valmistetut ruuat, hiivat, hapatus- ja nostatusaineet viedään varastoon. Tyhjentävän käytännön taustalla on Mooseksen lain ankara määräys: ”se olkoon ikuinen säädös sukupolvesta toiseen.” (2. Moos. 12).

Juuri tähän liittyen hapatus alkoi merkitä jotakin kiellettyä, saastaista. Juutalaisten pesah eli pääsiäinen on juhla, jolloin muistellaan israelilaisten vapautumista Egyptin orjuudesta. Leivän taas piti olla happamatonta, koska se muistuttaa pikaisesta lähdöstä. Kun kansa lähti vaeltamaan kohti luvattua maata, kiireessä ei ollut aikaa edes lisätä leipätaikinaan hapatetta.

Suomalaiset rakastavat hapatettua ruisleipää. Pyhissä teksteissä tai sanonnoissa hapatuksella ilmaistaan usein jotakin syntiä tai inhimillistä turmelusta. Kuva: Rami Marjamäki

Pienestä suureksi

Pastori, kirjailija Reijo Ylimys määrittelee hapatuksen kirjassaan Sattuvat sanat (WSOY 2007): ”Hyvän tai pahan, niin henkisen, hengellisen kuin aineellisen, pienestä alusta lähtevä voimaperäinen leviäminen.”

Rovasti, kirjailija Maunu Sinnemäki puolestaan selittää sitä Raamatun sitaattisanakirjassa (Otava 1977) hyväksi tai pahaksi asiaksi, joka leviää pienestä alusta ja painaa lopulta leimansa koko yhteisöön.

Apostoli Paavali puhuu hapatuksesta kielteisesti. Sinnemäen mielestä hänen näkemystään leimaa vanhatestamentillinen ajattelutapa pahan vähittäisenä tunkeutumisena yksilöön, ja happamattomuudesta pyhyyden vertauskuvana.

Näin esimerkiksi 1. korinttolaiskirjeessä (luku 5): ”Te teette väärin, kun kerskutte. Ettekö tiedä, että pieni määrä hapatetta hapattaa koko taikinan? Puhdistakaa siis talonne hapantaikinasta, niin että teistä tulee uusi taikina. Happamattomiahan te olettekin, sillä meidän pääsiäislampaamme, Kristus, on jo teurastettu. Meidän on siis aika viettää juhlaa, ei vanhan pahuuden ja kelvottomuuden hapattamina, vaan happamattomina, vilpittömyydessä ja totuudessa.” (1992)

”Ei ole hyvä, että kerskaatte. Ettekö tiedä, että vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan? Peratkaa pois vanha hapatus, että teistä tulisi uusi taikina, niin kuin te olettekin happamattomat; sillä onhan meidän pääsiäislampaamme Kristus teurastettu. Viettäkäämme siis juhlaa, ei vanhassa hapatuksessa, eikä ilkeyden ja pahuuden hapatuksessa, vaan puhtauden ja totuuden happamattomuudessa.” (1933/1938)

Porvarillista tai hippien hapatusta

Kielitoimiston sanakirja esittää hapatukselle taikinajuurikytkennän ohella toisen, kuvaannollisen merkityksen. Sanalla ilmaistaan kartettavia asioita, halventavaan sävyyn. ”Se on katolista hapatusta”, saattaa joku kritisoida.

Ilkka-Pohjalainen-lehdessä syksyllä 2015 julkaistun kolumnin otsikkona oli ”Porvarillista hapatusta”. Jaana-Stiina Ala-Korpi kirjoitti, kuinka ”tiedostavalla 1970-luvulla porvarillinen hapatus eli iskelmä ja muu hömppä oli Yleisradiolle kauhistus. Jokamiehen listakin lopetettiin, koska se ei ollut radioherrojen mielestä älyllisesti informoiva.”

Nykyään vanhaa hapatusta voi olla vaikka kunnan budjettikehyksen laatijoiden ehdotus tai tietokoneisiin vaadittu yhteinen, kansainvälinen ilmaisu. Muuan lifestyle-blogisti kokeili räkätautiinsa nenäkannua ja yllättyi positiivisesti, vaikka ”ensin tuntui että ei tästä tule mitään, tää on taas jotain jonninjoutavien hippien hapatusta.”

Raamatullinen, leipomisesta napattu kielikuva venyy monenlaiseen käyttöön vielä 2000-luvulla.

Kirjallisuutta:

• Jukka Parkkinen: Aasinsilta ajan hermolla (WSOY 2005)
• Maunu Sinnemäki: Raamatun sitaattisanakirja (Otava 1977)
• Maunu Sinnemäki (toim.): Lentävien lauseiden sanakirja (Otava 1989)
• Reijo Ylimys: Sattuvat sanat (WSOY 2007)