Silmät ristissä

Kirjoitin minkä kirjoitin

Maaherra Pontius Pilatus kirjoitutti Jeesuksen ristiin taulun, jossa luki hepreaksi, kreikaksi ja latinaksi: ”Jeesus nasaretilainen, juutalaisten kuningas”. Nimen ja tittelin latinalaisesta muodosta Iesus Nazarenus Rex Iudaeorum tulee lyhennys INRI, jonka näkee usein ristiä esittävissä kuvissa kristillisessä taiteessa.

Ylipapit eivät ilahtuneet Pilatuksen, ei-juutalaisen, valitsemasta päällekirjoituksesta, vaan tunsivat siinä kansaansa kohdistuvaa ivaa ja halveksuntaa. Muutospyyntöön Pilatus kuitenkin vastasi: ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.” (Joh. 19:21)

Jälkipolvet meidän päiviimme asti ovat käyttäneet tunnettua repliikkiä halutessaan ilmoittaa peruuttamattoman, pysyvän ja lopullisen kantansa johonkin asiaan.

Jokaisella on ristinsä

Risti on vahva symboli, kielessä, mielessä – ja konkreettisesti. Raamatun aikaan se oli teloitusväline, jolle kuolemaantuomittuja sidottiin tai naulattiin kuolemaan. Näin tehtiin myös Jeesus Nasaretilaiselle.

Ecce Homo -mosaiikki Jerusalemista kuvaa Jeesuksen ristintietä. ”Ecce homo (”Katso ihmistä” tai ”Katso, ihminen”) on Pontius Pilatuksen lausuma lause Jeesuksen oikeudenkäynnin yhteydessä. Kuva: Sirkka Muhli

Kuvitellaanpa tavallinen vuoropuhelu vuonna 2020. Kaksi ystävää juttelee keskenään. Molemmilla on elämässä vastoinkäymisiä, joista he avautuvat toisilleen.

”Kaikilla meillä on ristimme, sinulla tuo, minulla tämä”, summaa toinen keskustelun. Kristinuskon ja kaikkien kristittyjen yhteinen tunnus lipsahtaa suusta lähes vaistomaisesti, vaikkei sanoja sen kummemmin ajattelisi uskonnollisesti tai hoksaisi siteeraavansa Raamattua.

Kuvailmaus elää arkisessa puheenparressa, vaikka nykykielessä risti voi merkitä lähestulkoon mitä tahansa vaivaa tai harmia, kärsimysten, koettelemusten, ongelmien tai vaikeuksien kasautumista, elämän raskasta taakkaa, joka on kannettavaksi osunut.

Alkuperäisessä tilanteessa sanonta tarkoitti nimenomaan kuolemaa, koska ristin kantaminen oli vain kuolemaantuomitun tehtävä. Jo varhaiskirkossa ilmauksella kuvattiin myös vaikeuksien kestämistä ja kantamista kristittynä olemisen vuoksi, ja vain tässä tarkoituksessa.

Jeesus itse viittasi useassa yhteydessä ristin kantamiseen ja maallisesta luopumiseen. Hän myös ohjeisti seuraajiaan edessä olevista vainoista ja vaikeista ajoista, kärsimyksestä kristityn vääjäämättömänä osana:

”Joka ei ota ristiään, ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle. Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” (Matt. 10:38–39).

Kun Jeesus kertoo opetuslapsilleen tulevasta kärsimyksestään, Pietari kiirehtii nuhtelemaan opettajaansa ja taivuttelee tätä pois moisesta kauheasta ajatuksesta.

”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua”, Jeesus vastasi. (Matt. 16:24)

”Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, hebrean kielellä Golgata. ” (Joh. 19:17)

Pääkallonpaikka

”Tuohon aikaan materiaalin toimittaminen pääkallonpaikalle Pöllölaaksoon ei ollut mikään läpihuutojuttu”, maalailee toimittaja Kari Lumikero kirjassaan Uutismies (Tammi 2019).

Ulkomailla toimittajana ja kirjeenvaihtajana pitkään työskennellyt Lumikero kuvaa uutisaineiston lähettämisen hankaluutta Suomeen, ja määrittelee kotitoimituksen väkevällä Raamatun termillä.

Alkuperäinen pääkallonpaikka, kukkula Jerusalemin ulkopuolella, oli kristinuskon ja pelastushistorian keskeinen näyttämö. Se oli rikollisten mestauspaikka, ja siellä myös Jeesus ristiinnaulittiin.

”He veivät Jeesuksen paikkaan, jonka nimi on Golgata, käännettynä Pääkallonpaikka.” (Mark. 15:22)

Jeesusta pidettiin sekä uskonnollisesti että poliittisesti epäkorrektina, vallankumouksellisena henkilönä, koska hän oli pöllyttänyt aikansa hengellistä ja maallista eliittiä. Siitä johtui myös mestaustapa, vähäisemmistä rikoksista kivitettiin.

Kristinuskon merkittävimmät käänteet ovat keskeinen osa läntisen maailman historiaa, kulttuuria ja jokapäiväistä elämää. Raamatun termit ja sanonnat ovat soljuneet eri yhteyksiin, ja esimerkiksi pääkallonpaikaksi on ruvettu kutsumaan mitä tahansa tärkeää tapahtumapaikkaa, tapahtumien keskipistettä, päätöksenteon ja vallankäytön paikkaa, kuten virastoa, laitosta tai pääkonttoria, jossa vaikutetaan laajalti muitten elämään.

– Voitaneen katsoa, että tässä kielenkäyttö on horjahtanut mauttomuuteen, koska mitä tahansa vähäpätöistä asiaa voidaan verrata kristinuskon keskeiseen ja pyhään tapahtumaan, paheksuu rovasti ja kirjailija Maunu Sinnemäki Raamatun sitaattisanakirjassaan (Otava 1977).

Viimeinen villitys

Nykysuomalaiselle viimeinen villitys tuo ensimmäisenä mieleen nopeasti leviävän muodin. Sellaisen ilmiön, jossa juuri nyt täytyy ehdottomasti olla mukana, tai jonkin sellaisen tuotteen, joka juuri nyt on pakko ostaa ”koska kaikki muutkin”. Villitys riehaannuttaa, saa vipinää kinttuihin ja suuret joukot toimimaan niin, että menossa järki uhkaa sumentua.

Tiesitkö että sanonta on peräisin Raamatusta?

”Käske siis vartioida hautaa tarkoin kolmanteen päivään asti, etteivät hänen opetuslapsensa pääse varastamaan häntä ja sanomaan ihmisille: 'Hän on noussut kuolleista. Viimeinen villitys olisi silloin ensimmäistä pahempi.” (Matt. 27:64)

Evankelista Matteus kirjoittaa, kuinka ylipapit ja fariseukset menevät Jeesuksen hautaamisen jälkeen huolestuneina Pontius Pilatuksen luokse. Jeesus oli sanonut nousevansa kuolleista kolmen päivän kuluttua, ja he muistuttavat maaherralle, kuinka Jeesus oli eläessään ollut villitsijä. Nyt he siis pelkäävät, että suljettujen ovien taakse telkeytyneet, pelkurimaiset opetuslapset varastaisivat Mestarinsa ruumiin, jotta voisivat sitten väittää tämän nousseen kuolleista!

Pilatus lupaa pyytäjille vartioväkeä. ”Menkää ja järjestäkää haudan vartiointi niin hyvin kuin taidatte. He lähtivät ja varmistivat haudan sinetöimällä kiven ja asettamalla vartion.” (Matt. 27:65–66).

Uutta testamenttia 1500-luvulla suomentaessaan Mikael Agricola puhui jälkimmäisestä villityksestä, ja tämä sanamuoto säilyi 1800-luvulle asti. Kun kalevalaisesta alkusoinnusta tuli suomen kielessä ihailtu tyylikeino, Raamatussakin ilmaus muuttui viimeiseksi villitykseksi.

Kirjallisuutta:

Jukka Parkkinen: Aasinsilta ajan hermolla (WSOY 2005)

Maunu Sinnemäki: Raamatun sitaattisanakirja (Otava 1977)

Maunu Sinnemäki (toim.): Lentävien lauseiden sanakirja (Otava 1989)

Reijo Ylimys: Sattuvat sanat (WSOY 2007)