Viimeistä päivää ja kepeät mullat

Kuin viimeistä päivää

Raamatussa viimeiseksi päiväksi kutsutaan tuomiopäivää (esim. Joh.6:39–40, Joh. 11:24). Silloin kaikki kuolleet heräävät ja Kristus toimeenpanee viimeisen tuomion. 

”Nyt ilmoitan teille salaisuuden: Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa. Pasuuna soi, ja kuolleet herätetään katoamattomina ja me muut muutumme. Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen. Mutta kun katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen, silloin toteutuu kirjoitusten sana:

– Kuolema on nielty ja voitto saatu.” (1. Kor. 15)

Joku raportoi sinulle ystävästään, joka kuulemma elää kuin viimeistä päivää. Luultavasti muodostat oitis mielikuvan tyypistä ja hänen tyylistään. Sielusi silmillä näet sotkuisen kodin, holtitonta elämää viettävän ihmisen, jonka raha-asiatkin ovat sikin sokin. Suomalainen ilmaisee saman myös maalaismaisesti: elää kuin pellossa.

Kuin viimeistä päivää tai kuin pellossa elelevä viis veisaa säännöistä, hyvistä tavoista tai moraalin vaatimuksista. Hän keskittyy nautiskeluun, toimii vastuuttomasti ja uhkarohkeasti mistään piittaamatta, tulevaisuutta ajattelematta.

Raamatun mukaan tällaisia asukkaita oli jo esimerkiksi Tessalonikan seurakunnassa.

”…jos joku ei suostu tekemään työtä, hänen ei pidä myöskään syödä. Olemme nimittäin kuulleet, että jotkut teidän joukostanne elävät kurittomasti eivätkä tee työtä vaan touhuavat joutavia. Sellaisia me käskemme ja kehotamme Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä rauhoittumaan ja ansaitsemaan itse leipänsä.” (2. tess. 3)

Maunu Sinnemäki määrittelee Raamatun sitaattisanakirjassaan: ”Useimmiten sanonnalla tarkoitetaan henkilöitä, joiden ajatus lopun edellä on lähinnä sananlaskusta tuttu: Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme.” 

Ikivanhaa sanontatapaa ovat lainanneet sekä profeetta Jesaja (Jes. 22:13) että apostoli Paavali. Molemmat paheksuivat moista elämänfilosofiaa.

Jesaja moitti oman aikansa Jerusalemia, jonka pitäisi itkeä ja valittaa, mutta joka vain iloitsee ja riemuitsee, syö lihaa ja juo viiniä. Paavali taas käytti sanontaa ylösnousemusta käsitellessään. Hän korosti, kuinka ilman sitä kristittyjen taistelu olisi turhaa, ja he voisivat toimia, kuten ne, jotka noudattavat muinaista sanontaa syömisestä ja juomisesta.

Viimeinen pisara

Ylitsevuotavainen malja on Raamatussa myönteinen asia (Ps. 23:5). Viimeinen pisara saa sen vuotamaan yli.

Suomen kielessä sanapari viittaa kuitenkin siihen, että mitta on tullut täyteen ja kärsivällisyys loppuu än-yy-tee nyt. Mikä kenelle on sopivasti, sitä on toisen mahdoton tietää ja arvioida. Elämäntilanteet ovat erilaisia, ja yhden pikkujuttu voi olla toiselle liikaa, se kuuluisa viimeinen pisara. Siksi kannattaa olla tuomitsematta ja läikyttelemättä.

Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää

Tiedon väitetään lisäävän tuskaa, mutta lisääkö sen puute vielä enemmän?

”Sillä missä on paljon viisautta, siinä on paljon surua, ja joka tietoa lisää, se tuskaa lisää.” (Saarn. 1:18, 1938). Raamatun nykysuomennoksessa vuodelta 1992 suru on vaihtunut huoleksi: ”Siellä, missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta, ja joka tietoa lisää, lisää tuskaa.”

Perusviesti on, ettei tieto välttämättä takaa onnea, ja joskus liiallinen tietäminen saattaa tehdä elämästä lohdutonta. Esimerkkejä voisivat olla ilmastokriisi, sodat, nälänhädät ja kaikki suuret onnettomuudet, joista tietoa leviää reaaliajassa ympäri koko maapallon. Mahtaisiko ihminen olla onnellisempi – pää pensaassa – ellei hän aina tietäisi kaikkea?

Saarnaaja on elämänasenteeltaan pessimistinen, hänen mukaansa kaikki on lopulta turhuuksien turhuutta. Kirja päättyy kehotukseen Jumalan kunnioittamisesta. Usko on viimeinen oljenkorsi ja lohtu, kun kaikki muu pettää.

Saarnaaja jätti jälkeensä tiedon tuskaa lisäävän vaikutuksen, edes viisaus ei ole paljon arvoinen. Kirjoittajan monet sanonnat ja kielikuvat ovat säilyneet kautta aikojen, ja niihin on mielellään vedottu ja viitattu epätoivon ja epäilyksen hetkinä.

Herran kukkarossa

”Mehän saamme olla täällä kuin Herran kukkarossa, kaukana kaupungin melskeestä ja kotkotuksista”, kehaisee tyytyväinen syrjäseudun asukas. Rymättylässä sijaitsee kalastajatorpparikylä, joka on nimetty Herrankukkaroksi.

Lämminhenkinen ilmaus tuo mieleen suojaisan, rauhallisen ja lokoisan paikan; turvallisen olemisen tyyssijan.

Herran kukkarossa eletään myös Samuelin kirjassa:

”Jos joku ryhtyy sinua vainoamaan ja tavoittelee henkeäsi, niin Herra, sinun Jumalasi, pitää henkeäsi tallella kuin kukkarossa, elävien joukossa, mutta vihollistesi hengen hän linkoaa pois kuin kiven.” (1. Sam. 25:29)

Pudistaa tomut jaloistaan

Jeesus käski opetuslastensa pudistaa tomut jaloistaan ja lähteä siitä kaupungista, joka ei ottanut heitä lähetysmatkoilla vastaan eikä kuunnellut heidän sanojaan. (Luuk. 9:5, Matt. 10:14). Palestiinassa tomun pudistaminen oli myös tuomion langettamisen vertauskuva; toimenpide tarkoitti samalla tuomion julistamista kyseiselle paikalle.

Nykyisessä raamatunkäännöksessä raajoista ravistellaan pölyä, aiemmissa puhuttiin tomusta.

Maallisessa menossa ja kielenkäytössä moinen putsaaminen viittaa yleensä jäähyväisiin, hyvästijättöön ja lopulliseen lähtemiseen. Aikomuskaan ei ole palata takaisin. Näin kuvailtuun lähtöön liittyy usein jotakin ikävää, eripuraa, loukkaantumista tai mielipahaa. 

Ilmausta käytetään sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti. Kirjaimellisesti voi lähteä lätkimään, ajatuksellisesti taas jättää jotakin kertakaikkisesti taakseen.

Kepeät mullat -sanonta sisältää ajatuksen vainajan kuolemanjälkeisestä elämästä ja sielun taivaaseen nousemisesta. Vertauskuvallisena eleenä saattoväki voi viskata kourallisen multaa avoimeen hautaan. Kuva: Rami Marjamäki

Kepeät mullat!

Kerrot kaverillesi tutun kuolemasta ja sanot lähteväsi hautajaisiin. ”Kepeät mullat”, toivottaa toinen. Hätkähdät, närkästyt ja kenties pidät toivotusta sopimattomana ja kevytmielisenä.

Luulo ei ole tiedon väärti, sillä fraasi nimenomaan sisältää ajatuksen vainajan kuolemanjälkeisestä elämästä ja sielun taivaaseen nousemisesta. Se pohjautuu antiikin latinan lauseeseen sit tibi terra levis, ’olkoon sinulle maa kevyt’.

Kun vainajalle on toivotettu kepeitä multia, symbolisena eleenä on vielä viskattu kourallinen multaa avoimeen hautaan, ikään kuin vahvistamaan toivomusta. Suomessa fraasi on tunnettu etenkin ortodoksien keskuudessa, ja kieleemme sen uskotaan tulleen karjalan kielen kautta (kebiet mullat).

Konkreettista multaseremoniaa ei sinänsä tarvita, nykyään omaiset jättävät viimeisen tervehdyksensä kukkasin ja kaipaavin ajatuksin.

Vanhassa testamentissa Job kuvailee ystävilleen, miten jumalaton usein menestyy onnelliseen loppuun saakka: ”Hänet saatetaan kalmistoon, ja hänen hautakumpuansa vaalitaan. Kepeät ovat hänelle laakson turpeet.” (Job. 21:32–33)

Kirjallisuutta:

Jukka Parkkinen: Aasinsilta ajan hermolla (WSOY 2005)

Maunu Sinnemäki: Raamatun sitaattisanakirja (Otava 1977)

Maunu Sinnemäki (toim.): Lentävien lauseiden sanakirja (Otava 1989)

Reijo Ylimys: Sattuvat sanat (WSOY 2007)