Hänen majesteettinsa kotka

Entisajan harvaan asutussa Suomessa oli laajoja, yhtenäisiä metsäalueita, ja silloin maakotka pesi lähes koko maassa. Tästä kielivät monet kotka-alkuiset nimet sellaisilla seuduilla, joilla lintu on jo pitkään ollut harvinaisuus. Kuva: Harri Taavetti

Lintujen kuningas etenee vakain, kauhovin siiveniskuin, välillä liidellen. Kaikki kotkalajit pystyvät jäykin siivin kaartelemaan pitkiäkin aikoja taivaalla, ja ylemmäksi noustessaan ne hyödyntävät ilmavirtauksia.

Raamatussa vahva purjelentäjä symboloi, kuinka Jumalan hoidossa vahvistuu. Kotka kuvaa vapautta ja voimaa, jotka ihmisellä on Kristuksessa. Kristityn lennon ei tarvitse olla uuvuttavaa, epätoivoista räpistelyä, vaan hän saa levittää siipensä tuuleen ja liitää vapaasti. Jeesus Kristus kohottaa – kyse on pelastuksesta, ei omista ponnisteluista.

”Niin kuin kotka suojelee pesäänsä ja liitelee poikastensa yllä, niin kuin se kantaa niitä siivillään, niin Herrakin kuljetti kansaansa.” (5. Moos. 32:11)

Vanhan testamentin ns. viisauskirjallisuudessa viitataan parissa kohtaa kotkan lentoon. Molemmissa puhutaan lentämisen majesteettisuudesta ja mysteeristä.

”Sinunko käskystäsi kotka nousee korkeuksiin ja rakentaa pesänsä tavoittamattomiin?”, Jumala kysyy Jobilta. Vastaus on yksinkertainen: kotkan nousut, laskeutumiset ja liidot ovat ihmisen kontrollin yläpuolella. Muuan Israelin viisaista miehistä tunnustaa, että kotkan lento taivaalla on yksi neljästä yli ymmärryksen käyvästä asiasta. (Sananl. 30:19)

Kotkan arvoituksellinen lento sopii kuvaamaan Jumalan pelastavaa voimaa, joka ilmenee niin yksilön kuin kokonaisen kansan kokemuksissa. Kun iso kirja kertoo israelilaisten pelastumisesta Egyptin orjuudesta, Jumala ilmoittaa kantaneensa heitä kotkan siivin ja tuoneensa luokseen. (2. Moos. 19:4)

Kun Herran kansa ymmärtää oman heikkoutensa, tukea ja turvaa etsivä katse tähyää taas yläilmoihin: ”Kaikki jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy. (Jes. 40:31).

Tarina kertoo, että juuri kotkan esimerkki olisi merkittävimmin vaikuttanut ja innoittanut ihmistä toteuttamaan unelmansa lentämisestä eli rakentamaan lentokoneen ja saamaan sen pysymään ilmassa.

Jos vanhassa kirkossa huomaat kotkan koristavan kastemaljaa, lintuaihe symboloi siinä uudestisyntymistä. Kasteessa entinen katoaa ja uusi ihminen tulee tilalle. Jos näet kotkan saarnatuolissa tai lukupulpetin kirjalaudassa, se viittaa Jumalan sanan voimaan.

Evankelistat kuvataan yleensä tunnuksineen, ja keskiajalla kotka vakiintui Johanneksen attribuutiksi. Kristillisessä taiteessa perinne jatkuu 2000-luvulla, sillä Kotkassa syntynyt taiteilija Kuutti Johannes Lavonen maalasi Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoon Johanneksen ja kotkan.

”Johanneksen evankeliumi alkaa Jumalan luona olleesta Sanasta. Näin katse kohotetaan korkeuteen, jonne ihminen ei voi omin voimin nousta, mutta jonne kotka helposti nousee vahvoilla siivillään”, selittää Pentti Lempiäinen Kuvien kieli -kirjassaan.

Kuutti Lavosen maalaus Johannes Tyrvään Pyhän Olavin kirkossa. Kuva: Rauno Träskelin

”Niin kuin kotka siivillänsä
poikiansa peittelee,
niin hän minut kädellänsä
armiaasti suojelee.
Äidinkohdussa jo antoi
muodon, hengen, elämän,
sieltä tähän hetkeen hän
huostassansa hoiti, kantoi.
Kaikki loppuu aikanaan,
armonsa ei milloinkaan.”

Virsi 270:2

Kun kotkanpoikanen ensimmäisillä lennoillaan väsyy, emo liitelee siivet levällään pikkuisensa lähellä. Samalla tavoin Jumala huolehtii omistaan, suojelee ja varjelee.

Joskus uskonnollisessa kuvassa esiintyy kotka käärme kynsissään, ja silloin lintu merkitsee Kristusta, joka voittaa pahan.

Kotka käärmeen voittajana tunnetaan kristinuskon lisäksi muun muassa Amerikan intiaanikulttuureissa. Samainen kuva-aihe on esimerkiksi Meksikon vaakunassa.

Raamatun teksteissä kotka muistuttaa ihmistä myös kuolevaisuudesta: ”Hänen elinpäivänsä kiitävät ohitse kuin saaliin kimppuun syöksyvä kotka.” (Job 9:26) ja katoaviin aarteisiin turvautumisen turhuudesta: ”Kun kiinnität katseesi rikkauteen, se on jo poissa: se on saanut siivet ja lentänyt taivaalle kuin kotka.” (Sananl. 23:5).

”Vaikka kohoaisit korkealle kuin kotka, vaikka tekisit pesäsi tähtitarhoihin, sieltäkin minä syöksen sinut alas, sanoo Herra.” (Obadja 4)

Jykevä, koukkunokkainen ja tiukkakatseinen päiväpetolintu on iät ajat symboloinut herruutta, valtaa ja sotilaallista voimaa niin maallisessa kuin taivaallisessa maailmassa. Raamatussa kotkan avulla viestitään selvästi, kuka on Herra, jonka rangaistusta on mahdoton päästä pakoon (mm. 5. Moos. 28:49, Jer. 4:13).

Majesteetillisen ulkonäön ja huiman lentotaidon takia lintua on palvottu ja ihailtu eri kulttuureissa. Joillekin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoille se on ollut pyhin eläin, ukkosen lähetti. Intiaanipäälliköiden seremoniapäähineet tehtiin nuorten kotkien pyrstösulista.

Kaksipäinen kotka on ollut erityinen vallan symboli. Sitä käyttivät jo 1500 eKr heettiläiset Vähä-Aasiassa, sen ovat tunteneet suomensukuiset kansat Siperiassa.

Laajalti kaksoiskotka tuli tutuksi sen jälkeen kun Rooman valtakunta 300-luvulla jakaantui, ja Itä-Rooma otti sen tunnuksekseen. Bysantista kotka siirtyi myöhemmin Venäjän symboliksi. Itänaapurissa sen ottivat omakseen myös hengellisen vallan haltijat.

Saksan keisarikunnan tunnukseksi kaksipäinen kotka päätyi 1300-luvulla ristiretkeläisten tuomana. Nykyisen Saksan liittotasavallan vaakunassa lintu on yksipäinen.

Kotkatunnusta on suosittu lipuissa, vaakunoissa ja rahoissa eri puolilla maailmaa. Valkopäämerikotka on Yhdysvaltojen kansallislintu, sellaiseksi se äänestettiin kongressissa vuonna 1782. Vielä kaksisataa vuotta myöhemmin presidentti Ronald Reagan kehui valintaa:

”Sen lennon hienostunut voima, sen valppaus ja uskollisuus, kun se puolustaa perhekuntaansa ja ennen kaikkea sen rohkeus tekevät kotkasta ylevän ja soveliaan symbolin Yhdysvalloille.”

”Lensipä kerran kokko yli kylän ja katseli itselleen sopivaa istuinpaikkaa. Keskellä kylää kasvoi puu, ja siihen kokko istahti. Sen jälkeen kylää on kutsuttu Kokkoseläksi.” (Impilahti, 1935)

Maakotka (Aquila chrysaetos) ja merikotka (Haliaeetus albicilla) ovat suurimpia petolintujamme. Vuosittain meillä tehdään jokunen havainto kiljukotkasta ja pikkukiljukotkasta. Lisäksi Suomessa on tavattu käärmekotka, arokotka ja aromerikotka sekä korppikotkista kolme lajia, pikkukorppikotka, hanhikorppikotka ja munkkikorppikotka.

Entisaikoina harvaan asutussa Suomessa oli laajoja, yhtenäisiä metsäalueita, ja silloin maakotka – tuttavallisesti ja lyhyesti kotka – pesi lähes koko maassa. Tästä kielivät monet kotka-alkuiset nimet sellaisilla seuduilla, joilla lintu on jo pitkään ollut harvinaisuus.

Maakotkaa suomalaiset ovat kutsuneet myös nimellä kokko. Uljauden ja mahtavuuden takia sitä on kunnioitettu, mutta myös vihattu, koska pohjoisessa se on syönyt peuranvasoja ja kaikkialla saalistanut samoja eläimiä kuin ihminen eli esimerkiksi jäniksiä ja kanalintuja.

Tilastot kertovat karua kieltä petovihasta. Huippuvuosina 1911–15 Suomessa tapettiin 90 000 kotkaa, haukkaa ja pöllöä. Nykyään kotka on rauhoitettu, uhanalaisluokitukseltaan vaarantunut ja erityisesti suojeltava laji.

Ilmojen halki porhaltava maakotka näyttää komealta lentokoneelta, sillä sen siipien kärkiväli voi olla likemmäs 2,5 metriä.

Linnulla on erinomainen näkö. Silmässä ennätystiheässä olevien, tarkan näön aistimiseen soveltuvien tappisolujen ansiosta kotka voi nähdä maassa vilistävän hiiren kilometrin päästä!

Ravintoa maakotka etsii joko liidellessään tai sitten se istuu jossakin korkealla paikalla tähystelemässä. Saaliinsa kimppuun se tekee huiman syöksyn ja iskee siihen naskalinterävät kyntensä. Koukkupäisellä nokalla raatelu käy nopeasti. Syöksynopeus saattaa nousta yli 300 kilometriin tunnissa.

Iso lintu, iso reviiri

Iso lintu tarvitsee ison pesimäreviirin, 150–300 neliökilometriä. Tavallisesti maakotka saalistaa 20–30 kilometrin päässä pesältään, pesäänsä se puolustaa yleensä muutaman kilometrin säteellä.

Parisuhteessaan laji ei aivan yllä joutsenen uskollisuuteen. Usein kotkat kuitenkin pesivät saman kumppanin kanssa. Monet ovat uskollisia kotipaikalleen, ja koiras ja naaras saattavat tavata toisensa uudestaan kummankin palatessa entiselle pesäpaikalle.

Poikastuotannossa laatu korvaa määrän. Maakotka munii kaksi munaa, joista toisen lähinnä varmuuden vuoksi. Yleensä vain toinen kehittyy poikaseksi, toinen on varalla munan särkymistä tai poikkeuksellisen hyvää ravintotilannetta ennakoiden.

Kotkien lisääntymistahti on erittäin hidas. Kahta pesivää paria kohti kehittyy normaalivuonna yksi lentokykyiseksi selviävä poikanen. Sukukypsäksi eli noin kuusivuotiaaksi selviytyy hengissä korkeintaan neljäsosa pesästä lähteneistä poikasista.

Suomen maakotkien pesimäkannaksi on arvioitu 300–400 paria (2010).

Vaikka vaino on vähentynyt, edelleen silloin tällöin paljastuu kotkien ampumistapauksia ja pesien tuhoamisia. Nykyajan uhkana on myös haudonta-aikaan tapahtuva tahatonkin häirintä pesien läheisyydessä, etenkin moottorikelkkailu. Riittävän rauhallisista pesimäalueista ja sopivista pesäpuista on pulaa, ravintoon kuuluvat kanalinnut ovat vähentyneet ja myös ympäristön kemikalisoituminen aiheuttaa ongelmia.

Suotuisia ympäristöjä ovat vanhat metsät ja laajat tunturialueet, jotka ovat etäällä ihmisasutuksesta. Kotka kasvattaa pesäänsä vuosi vuodelta, ja lopulta se voi olla pari-kolmemetrinen, järeistä oksista syntynyt risulinna. Linnut tapaavat rakentaa myös muutaman varapesän, joita käytetään vuorovuosina tai joissa levähdetään tai ruokaillaan.

Pitkäikäinen maakotka on taitava metsästäjä, jonka ravintoa ovat enimmäkseen linnut ja keskikokoiset nisäkkäät, mutta se saattaa pyydystää myös kaloja ja jopa käärmeitä. Vanhin Suomessa rengastettu maakotka on ollut noin 25-vuotias.

Nykyisin merikotka on levittäytynyt lähes koko rannikkoalueelle, mutta myös syvälle sisämaahan Etelä- ja Keski-Suomessa. Pesintä on onnistunut muun muassa Pirkanmaalla. Kuva: Kim Kuntze

Lentävä räsymatto?

Ahvenanmaan maakuntalinnun, merikotkan, ravinto on paljolti kalaa. Tavallisin saalislaji on hauki. Se nappaa myös lintuja, etenkin haahkoja, sekä pieniä nisäkkäitä ja talvella raatoja, haaskoja ja jätteitä.

Suomen merikotkakanta ajautui ensin vainon ja sitten ympäristömyrkkyjen takia lähes sukupuuton partaalle, mutta tehokkailla suojelutoimilla, kuten talviruokinnalla ja tekopesien rakentamisella se on elvytetty. Ihmisen tarjoama ruoka-apu 1970-luvulla piti enemmistön nuorista kotkista hengissä ensimmäisten talvien yli.

Nykyisin pareja on noin 400, ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Parissa vuosikymmenessä merikotka on levittäytynyt rannikkoalueen lisäksi syvälle sisämaahan Etelä- ja Keski-Suomessa. Se on onnistuneesti pesinyt myös Pirkanmaalla.

Tulevaisuudessa merikotkat saattavat rajoittaa merimetsojen lisääntymistä saaristoalueilla, sillä ne ovat oppineet saalistamaan merimetsoja. Ruotsissa merimetsokannat ovat jo taantuneet ja merikotkakannat voimistuneet.

Merikotkanaaras hautoo kahta tai kolmea munaa yksin melkein puolitoista kuukautta. Kuoriutumisen jälkeen molemmat vanhemmat ruokkivat poikasia, jotka oppivat lentämään vasta yli kymmenviikkoisina. Ollaan siis jo pitkällä myöhäissyksyssä ennen kuin pikkukotkat pärjäävät omillaan.

Merikotka ei ehdi vaihtaa kaikkia sulkiaan yhdellä sulkasatokaudella. Siksi siivissä ja pyrstössä näkyy usein monen värisiä sulkia, osa uusia ehytkärkisiä, osa vanhoja rispaantuneita. Lintuharrastajat pystyvät määrittämään kotkan tarkan iän viidenteen ikävuoteen asti. Silloin lintu saa aikuispuvun, jonka sulat uusiutuvat samansävyisinä.

Koska keskenkasvuinen merikotka on hiukan resuisen näköinen ja siltä puuttuu paljon sulkia, sitä on pilkattu lentäväksi räsymatoksi. Nuoren linnun nokka on tumma, vanhan täysin keltainen.

”Missä, Herra?” kysyivät opetuslapset. Hän sanoi: ”Missä on haaska, sinne kokoontuvat korppikotkat.”(Luuk 17:37)

Korppikotka on harvoin Suomeen eksyvä vieras, mutta sen maine täällä kyllä tunnetaan. Äkkiseltään laji ei herätä järin yleviä ja jaloja ajatuksia. Korppikotkan pää ja kaulan yläosa ovat kaljut, joten raatojen ja haaskojen tonkiminen onnistuu hyvin.

Raamatun aikaan sotavangeilta leikattiin tukka pois, ja paljas pää koettiin häpeälliseksi. Syy lienee ollut käytännönläheinen, sillä näin torjuttiin täitä ja niiden levittämää pilkkukuumetta. Ajeltu pää oli myös surun ja onnettomuuden merkki.

Profeetta Miika kirjoittaa: ”Leikkaa hiuksesi, tytär Jerusalem, aja pääsi paljaaksi, sure rakkaita lapsiasi. Aja pääsi kaljuksi kuin korppikotkan pää, sillä lapsesi viedään vieraaseen maahan, kauas pois sinun luotasi.” (Miika 1:16)

Herran profeettana Hoosea julisti kansalle ankaraa tuomiota:

”Nosta torvi huulillesi! Pyhäkön yllä leijuu onnettomuuden uhka kuin korppikotka, sillä kansani on rikkonut minun liittoni, kapinoinut lakiani vastaan.” (Hoosea 8:1 )

Korppikotkat vaanivat vielä eläviä, mutta jo selvästi heikentyneitä elämiä. Tavallaan ne tekevät palveluksen luonnon tasapainolle, koska ne toimivat terveyspoliiseina ja puhtaanapitolaitoksena syömällä raadot pois. Jokaisella lajilla on paikkansa luomakunnassa.

Kirjallisuutta:

Häkkinen: Linnun nimi, Teos 2011

Järvinen: Linnut liitävi sanoja, Otava 1991

Järvinen (toim.): Pieni lintukirja. Suomalaista kansanperinnettä. SKS 2005

Koskimies-Varesvuo: Tiesitkö tämän linnuista? Tammi 2012

Kosonen, Rintamäki, Seppälä, Geiger: Pirkanmaan linnusto, Pirkanmaan lintutieteellinen yhdistys 2016

Laine: Suomalainen lintuopas, WSOY 1991

Lempiäinen: Katsokaa taivaan lintuja, Kirjapaja 1982

Stott: Linnut opettajamme, Uusi tie 2007

Väisänen: Mitä symbolit kertovat, Kirjapaja 2015

Väisänen: Kristilliset symbolit, Kirjapaja 2011