Katsokaa taivaan lintuja
Irokeesipäinen puputtaja
Vanha testamentti nimeää harjalinnun saastaiseksi eläimeksi. Inhottavasta maineesta huolimatta värikäs siivekäs on valittu Israelin kansallislinnuksi.
Säihkylintujen lahkoon kuuluva harjalintu (Upupa epops) on laajalle levinnyt Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa. Suomessa se on suhteellisen harvinainen vieras, vuodessa tehdään muutamia kymmeniä havaintoja. Pirkanmaalla on vuosien 1910–2015 aikana nähty yhteensä 136 yksilöä, suurin osa Tampereella.
Tavanomaista useammin pikkuharvinaisuuden ilmoittavat muut kuin aktiiviset lintuharrastajat. Osasyynä lienee erikoinen ulkonäkö: harjalintu on helppo tunnistaa! Huomio kiintyy ruosteenkeltaiseen ”irokeesiin”, jonka sulkien päät ovat mustat. Töyhtö voi olla pitkin päälakea, mutta etenkin häiriintyessään lintu kohottaa sen viuhkan tavoin pystyyn. Hyviä tuntomerkkejä ovat myös leveät mustat ja valkoiset juovat siivissä ja pyrstössä.
Vähäinen määrä harjalintuja pesii Virossa, Euroopassa suurin osa Espanjassa ja Portugalissa.
”Nämät heistä ovat ne, joita ei teidän syömän pidä: kotka, luukotka ja kalakotka, varis, harakka ja kokkolintu lainensa, ja kaikki kaarneet lainensa, strutsi, pääskyinen, louve ja haukka lainensa, huhkaja, hyypiö, ja yökkö, ruovon päristäjä, storkki, merimetsäs, haikara, mäkihaukka lainensa, puputtaja ja nahkasiipi.” (5. Moos. 14:12–18, Biblia 1776)
Pitkällä, käyrällä nokallaan harjalintu tonkii nurmikoilta ja tunkioilta toukkia, matoja ja hyönteisiä. Ruokaa etsiessään se hyppelee maassa kuin kottarainen. Lento näyttää epävakaalta räpyttelyltä. Ääntely on onttoa pu-pu-pu-puputusta, mikä on antanut lajille myös nimen monissa kielissä, taannoin meilläkin. Vuoden 1642 Raamattu puhui suovareksesta, mutta vuoden 1776 Biblia puputtajasta.
Uskonnollisten tekstien suomentajilla riitti entisaikaan haastetta, koska vastaan tuli esimerkiksi eksoottisia kasveja ja lintuja, joita ei koskaan ollut tavattu Suomessa. Siksi käännöksiin saattoi päätyä vaikeaselkoisia, outoja ja merkitykseltään epätäsmällisiä nimiä.
Ensimmäinen oikea suomalainen lintukirja oli Magnus von Wrightin Finlands Foglar (1859). Siihen von Wright toi aivan uusina linnunniminä muun muassa harjalinnun, pähkinänakkelin ja peltosirkun. Puputtaja vaihtui harjalinnuksi myös molemmissa 1900-luvun raamatunkäännöksissä.
Syömistä, ei siivoamista
Vanhan testamentin teksteissä listataan yksityiskohtaisesti eläimet, jotka Jumalan silmissä ovat puhtaita tai saastaisia. Mooseksen laissa harjalinnun kohtalotovereita ovat muun muassa kotka, kattohaikara, lokki, huuhkaja, merimetso, kehrääjä, varpuspöllö, sääksi, pelikaani ja strutsi. Vuoden 1933 suomennoksessa joukossa oli jopa pääskynen.
Miksi Raamattu ylipäätään kehottaa karttamaan esimerkiksi kaunista harjalintua? Miten kukaan voi pitää komeaa, koreaa luontokappaletta iljettävänä?
Teologian tohtori, raamatuntutkija Outi Lehtipuu myöntää, että raamatunkäännöskomitean valitsema saastainen-sana on voimakas ja alleviivaava.
– Suomen kielessä miellämme sen paljon voimakkaammaksi kuin likaisen tai epäpuhtaan. Mooseksen kirjan pyhyyslakeja käsittelevä tekstikohta liittyy kuitenkin nimenomaan syömiseen. Puhtaussääntö ei ota kantaa moraaliin, estetiikkaan, linnun ääneen tai ulkonäköön, vaan viittaa siihen, voiko ihminen käyttää kyseistä lajia ravinnokseen. Uskonnollisessa yhteydessä kyse ei ole siivoamisesta tai puhdistamisesta sillä tavalla kuin me yleensä ajattelemme, Lehtipuu selittää.
– Käsitykset puhtaudesta ja epäpuhtaudesta kuuluvat kaikkiin kulttuureihin. Puhtaussäädösten avulla jäsennetään ja järjestetään todellisuutta. Juutalaisessa kulttuurissa puhtaussäädökset olivat tärkeitä, ja ne koskivat myös ruokaa. Puhtaus oli myös uskonnollinen velvollisuus. Kun pappi meni temppeliin, hänen täytyi olla kultillisesti erityisen puhdas, mutta velvoitteet ulottuivat muihinkin. Tutkijoilla on erilaisia käsityksiä, mitä se arkielämässä käytännössä tarkoitti.
Epäpuhtaus oli joka tapauksessa erittäin tavallista. Siltä oli mahdoton välttyä, sillä se aiheutui esimerkiksi ruumiin eritteistä (veri, kuukautiset, siemensyöksy) tai kuolleen ihmisen tai eläimen koskettamisesta.
Eri asia on, miksi Raamatun kirjoittajat pitivät joitakin lajeja – kuten harjalintua – syötäväksi kelpaamattomina. Taustalla voivat vaikuttaa tuon ajan käytännölliset seikat. Hygieniataso oli yleisesti alhainen, ja käytössä lähinnä sukupolvien tieto, mitä suuhunpantavaa on viisasta välttää.
Juutalaisessa kulttuurissa kasvanut Jeesus ei antanut omille seuraajilleen selvää opetusta, pitääkö näiden noudattaa juutalaisia puhtaussääntöjä. Niinpä niitä tulkittiin eri tavoin, ja niistä myös kiisteltiin. Uudessa testamentissa fariseukset syyttivät Jeesusta, kun tämä söi pesemättä käsiään.
Salomon suosikki
Harjalintu lennähtää vastaan myös kertomuksissa Saban kuningattaresta. Kolme pyhää kirjaa eli Raamattu, Koraani ja Etiopian kristittyjen Kuninkaiden kunnia tuntee hänet.
Vanhassa testamentissa (1. Kun. 10:1–13, 2. Aik. 9:1–12) kuvataan, kuinka Saban kuningatar seuruineen saapuu Jerusalemiin tapaamaan ja vaikeilla kysymyksillä koettelemaan Israelin mahtavaa kuningasta Salomoa. Kuninkaalle yksikään ei ole liian kiperä, mikä mykistyttää vieraan, rikkaan ja viisaan pakanan. Niinpä hän kiittää Salomon Herraa hyvästä hallitsijan valinnasta.
Raamatun kertomus syntyi noin viisi vuosisataa ennen ajanlaskun alkua. Tuhat vuotta myöhemmin Saban kuningatar ilmaantuu muslimien Koraaniin. Sen sivuilla Salomon suosikkilintu, harjalintu, kertoo kuninkaalle käyneensä Sabassa eli valtakunnassa, jossa väki palvoo aurinkoa. Salomo kutsuu kuningattaren palatsiinsa ja pyytää tätä seuraamaan omaa Jumalaansa, sodan uhallakin.
Pirjo Silveri
Kirjallisuutta:
Häkkinen: Linnun nimi, Teos 2011
Järvinen: Linnut liitävi sanoja, Otava 1991
Järvinen (toim.): Pieni lintukirja. Suomalaista kansanperinnettä. SKS 2005
Koskimies-Varesvuo: Tiesitkö tämän linnuista? Tammi 2012
Kosonen, Rintamäki, Seppälä, Geiger: Pirkanmaan linnusto, Pirkanmaan lintutieteellinen yhdistys 2016
Laine: Suomalainen lintuopas, WSOY 1991
Lempiäinen: Katsokaa taivaan lintuja, Kirjapaja 1982
Stott: Linnut opettajamme, Uusi tie 2007
Väisänen: Mitä symbolit kertovat, Kirjapaja 2015
Väisänen: Kristilliset symbolit, Kirjapaja 2011
Palaa otsikoihin | 2 Kommenttia | Kommentoi
Onhan se ihmeellistä kuinka paljon perinnetietoa ja viisautta on ihmisellä ollut käytössä ravitsemuksesta jo iät ajat sitten vaikkei kenties tieteellistä selitystä neuvoille tuolloin ole ollut. Panee miettimään liekö siis syytä uskoa moneen neuvoon vaikkei kaikille kehotuksille tutkimuspohjaa vielä olekaan.