Kiemuroita
Kirkon maailma ei ole mustavalkoinen
Kirkkovuoden vaiheita ja aiheita alettiin jo varhain ilmaista värein.
Luterilainen värikartasto levittäytyy seurakuntalaisten eteen lähinnä kirkkotekstiileissä. Niitä ovat alttarin edusvaate (antependium), saarnatuolin kirjaliina, ehtoollismaljaa peittävä kalkkiliina sekä pappien stola, messukasukka ja kuorikaapu.
Kolmella ensimmäisellä vuosisadalla ainoa liturginen väri oli valkoinen, sen jälkeen paletti laajeni. Paavi Innocent III:n kirjoituksissa vuodelta 1216 mainitaan valkoinen, punainen, vihreä ja musta sekä silloin tällöin käytetty violetti.
Alkuun värimaailma sai aineksia myös antiikin Roomasta ja Kreikasta. Värejä alettiin tulkita kristillisten silmälasien läpi ja antaa niille uskoon soveltuvia uusia sisältöjä.
Kristillisessä taiteessa on luettavissa paljon värisymboliikkaa. Hyvä esimerkki on Jeesuksen äidin vaatetus. Kuvissa Neitsyt Marian tunnistaa yleensä punaisesta puvusta ja sinisestä viitasta. Punainen puhuu veren, surun ja tragedian kieltä, viitasta on tulkittavissa majesteetillisuutta, sillä vuosisatoja sitten sininen väri oli erittäin kallisarvoista.
Pimeydestä toivoon
Suomessa tätä kautta kesti pisimmillään ehkä 1700-luvulta 1900-luvun puoliväliin, varmasti kuitenkin 1850-luvulta alkaen.
Värien ja koreuden riisumisella ei ollut mitään tekemistä Lutherin ja reformaation kanssa, vaan syynä olivat valistusajan ihanteet ja käytännöt.
Ehtoollisen viettoja harvennettiin, keskiaikaisista kivikirkoista kalkittiin piiloon ”järkevien ihmisten tuntoja pahentaneet” maalaukset, jumalanpalveluselämä muuttui synkäksi ja yksinkertaiseksi. Vielä 1600-luvulla luterilaisissa kirkoissamme esimerkiksi suitsutettiin!
Kuolemansurun mustaa ei enää juuri nähdä. Aiemmin sitä käytettiin hautauksissa ja pitkäperjantaina, mutta niistäkin se on suurelta osin jäänyt pois. Pitkäperjantain jumalanpalvelus toimitetaan riisutun alttarin edessä. Papilla ei ole valkoista albaa ja stolaa, vaan pelkkä musta kaftaani. Siunaustilaisuuksissakin suositaan monin paikoin valkoista. Näin korostuu ylösnousemuksen toivo, ei pimeyden voitto.
Arjen vihreä
Uudessa testamentissa valkoinen on keskeisin symboliväri. Se kuvastaa iloa, kiitosta, puhtautta, täydellisyyttä, synnittömyyttä. Se on ylösnousemuksen ja Kristuksen kirkkauden väri, se on taivaallisen valon väri. Ristiäisissä vauvaa ei pueta sattumalta valkeaan kastemekkoon tai konfirmoitavaa valkoiseen albaan.
Valkoista käytetään suurina juhlina, kuten pääsiäisenä ja jouluna. Muita valkoisia pyhiä ovat muun muassa Marian ilmestyspäivä, kirkastussunnuntai ja juhannus, jolloin muistetaan Johannes Kastajaa sekä luterilaisen kirkon ainoa enkelijuhla, syyskuinen mikkelinpäivä.
Punainen symboloi verta ja tulta, ja sen käyttö rajoittuu helluntaihin sekä muutamiin marttyyriutta ja uskon todistusta korostaviin kirkkovuoden pyhäpäiviin.
Katumusta, parannusta ja odotusta ilmaiseva violetti sävyttää adventtia ja paastonaikaa. Ennen pääsiäistä eletään 40 päivää violettia vaihetta. Ylösnousemuksen juhla ei pääty pääsiäisaamuun, vaan valkoinen ilon ja kiitoksen aika jatkuu 40 päivää.
Vihreä on kasvun, toivon ja elämän väri. Se on myös arjen väri, joka on käytössä kaikkina niinä kirkkovuoden aikoina, joita varten ei ole määrätty muuta liturgista väriä.
Kirjavinkit:
Liisa Väisänen: Kristilliset symbolit. Ikkuna pyhään. Kirjapaja 2011
Pentti Lempiäinen: Kuvien kieli. Vertauskuvat uskossa ja elämässä. WSOY 2002
Pirjo Silveri
Kirkkovuoden kiemuroita -palstan asiantuntijana on pastori Heikki Repo.
Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi