Pelko ja kauhu kaukana pyhäinpäivästä

Hartaana, hiljaisena lauantaina ihmiset suuntaavat mielellään kirkkoon ja hautausmaalle.

Muistoista nousevat edesmenneet rakkaat, jotka ovat kaukana, mutta juuri tänään ajatuksissa niin lähellä. Pyhäinpäivänä on luonteva hetki käsitellä ja työstää mielessään elämän katoavaisuutta ja kuolemaa, kaipausta ja surua, mutta myös kiitollisuutta siitä, mitä kaikkea on toisilta joskus saanut.

Pyhäinpäivän taustalla on vanha kristillinen käsitys, että poisnukkuneet elävät Kristuksessa. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.” (Joh. 11:25–26).

Yhdessä ehtoollisella

Pyhäinpäivänä muistetaan omien läheisten lisäksi kristikunnan marttyyreitä ja kaikkia uskossa kuolleita. Kirkkovuoden loppupuolen juhla viestittää, että pyhien yhteys toteutuu yli kuoleman rajan. Jeesukseen uskovat ja uskossa kuolleet kuuluvat samaan sukupolvien ketjuun.

Halloween on pohjimmiltaan pimeyden voimien ”nimikkopyhä”. Pyhäinpäivästä sen sijaan on pelko pois: silloin juhlitaan kuoleman voittamista ja pimeyden voimista vapautumista. Kristillisen uskon mukaan vainajien henget eivät jää vaeltelemaan maan päälle. Ne eivät missään kolisuttele ovia tai tuo viestejä manan mailta.

Kristuksessa poisnukkuneet eivät ole kuolleita, vaan he iloitsevat ja odottavat Herran huomassa kaiken täyttymystä, saaden jo esimakua taivaan autuudesta. Pyhäinpäivä korostaa, kuinka Jumala on elävien Jumala. Hänessä kuolleetkin elävät.

Kun käymme ehtoollisella, mukana ovat myös meitä ennen eläneet. Kirkon alttarikaide ei ole sattumalta kaareva, vaan puoliympyrän voi nähdä kokoympyräksi. Sillä toisella puolen yhteyden aterialle osallistuvat aiemmat sukupolvet. Seurakunta ei tarkoita vain tällä hetkellä eläviä, vaan siihen kuuluvat myös edeltä menneet seurakuntalaiset.

Kuka on pyhä?

Pyhäinpäivä ei ole yleinen vainajien päivä, vaan kaikkien pyhien päivä. Jumalanpalveluksessa evankeliumitekstinä luetaan joka vuosi vuorisaarnan aloittava autuaaksijulistus. Jeesus itse julisti Jumalan valtakuntaa, jota jokainen sukupolvi vuorollaan elää todeksi. Nyt on meidän vuoromme pyrkiä oikeudenmukaisuuteen, rauhaan ja iloon. Kristityn tehtävä on levittää maailmaan lohtua, uskoa, toivoa ja rakkautta.

Jumalan valtakunnan perustuslaiksi kutsutussa Jeesuksen vuorisaarnassa (Matt: 5–7) autuaiksi julistetaan osattomia, armahtavaisia, hiljaisia, itkeviä, nälkäisiä, vainottuja. Köyhille luvataan taivaan valtakunta, murheelliset saavat lohdutuksen, kärsivälliset maan, oikeudenmukaiset ravitaan, armahtajat armahdetaan, rauhantekijät nimitetään Jumalan lapsiksi.

Jeesukseen uskova, Kristuksen seurassa pysyvä on kasteensa perusteella Jumalan oma, pyhä. Autuaiden eli kaikkien pyhien joukko on sekalainen seurakunta, joka ei koostu vain hengellisestä valiojoukosta, uskossaan vahvoista ja varmoista. Jumalan edessä kaikki ovat yhtä köyhiä. Hengellisillä sankariteoilla on mahdoton lunastaa lippua taivasten valtakuntaan, sinne pääsee vain armon varassa.

Katolisen kirkon autuaaksi julistama äiti Teresa on määritellyt näin: ”Pyhyys ei ole epätavallisten asioiden tekemistä. Se tarkoittaa sen vastaanottamista jopa hymyillen, minkä Jeesus meille lähettää. Pyhyys tarkoittaa yksinkertaisesti Jumalan tahdon hyväksymistä ja hänen seuraamistaan.”

Historia juontaa juurille asti

Pyhäinpäivän vietto ulottuu kauas. Jo ensimmäisillä vuosisadoilla kristityt kunnioittivat uskonsa tähden erilaisissa vainoissa kuolleita. Jokaiselle marttyyrille omistettiin henkilökohtainen muistopäivä kuolinpäivän mukaan. Katsottiin, että siinä missä kaste puhdisti synneistä, verikaste oli todellista osallistumista Kristuksen kohtaloon. Naapurihiippakunnat rupesivat muistamaan toistensa marttyyrejä ja jakamaan pyhäinjäännöksiä keskenään.

Keisari Diocletianuksen vainoissa 300-luvun alussa kuoli kuitenkin niin paljon kristittyjä, ettei jokaiselle enää pystytty omistamaan omaa päivää. Siksi paikoitellen päädyttiin yhteiseen muistopäivään. Sen ajankohta vaihteli, mutta sijoittui usein kevääseen huhti-toukokuulle. Läntisessä kirkossa paavi Gregorius III siirsi 700-luvulla juhlan marraskuun ensimmäiseksi päiväksi.

Alkuperäisestä merkityksestään päivä muuttui kaikkien pyhien päiväksi mahdollisesti 13. toukokuuta vuonna 609 tai 610, jolloin paavi Bonifatius IV omisti Pantheonin Neitsyt Marialle ja kaikille marttyyreille. Samana päivänä Roomassa vietettiin perinteisesti ei-kristillistä kuolleiden päivää, johon sisältyi vainajahenkien lepyttelyä ja pahojen henkien karkottamista. Joidenkin arvioiden mukaan paavi pyrki näin kristillistämään pakanallisen juhlan.

Eri puolilta Eurooppaa löytyy 600-luvulta lähtien viittauksia myös kaikkien poisnukkuneiden kristittyjen puolesta rukoilemisen päivästä. Ensimmäisen vuosituhannen loppuun mennessä 1. lokakuuta vakiintui käyttöön Saksassa, 1000-luvun alussa Clunyn luostarin yhteyteen kuuluneissa yhteisöissä ajankohta oli 2. marraskuuta. Luostareiden kautta päivän viettäminen marraskuussa kaikkien pyhien päivän jälkeen levisi kaikkialle lännen kirkossa.

Kaksoispyhä korostaa tärkeyttä

Suomen luterilaisessa kirkossa pyhäinpäivään on sisällytetty kaksi eri juhlaa: marttyyrien ja kaikkien pyhien muistopäivä sekä kaikkien uskovien vainajien muistopäivä. Aamun jumalanpalveluksessa liturginen väri on siten punainen, mutta illalla se voi olla valkoinen. Punaisessa hehkuu marttyyrien veri, valkoinen symboloi ylösnousemuksen iloa ja toivoa.

Vuonna 1772 Ruotsi-Suomessa ajankohdaksi määriteltiin marraskuun alkua lähinnä oleva sunnuntai. Käytäntö muuttui 1955, jolloin pyhäinpäivä vaihdettiin lauantaiksi. Tänä vuonna se osuu lokakuun viimeiseksi päiväksi. Viikonlopun mittainen kaksoispyhä vahvistaa juhlan merkittävyyttä.

Kansan suussa on sitkeästi elänyt vanha termi pyhäinmiestenpäivä, vaikka nimitys vaihtui pyhäinpäiväksi jo 1967. Alkuperäinen latinankielinen nimi Festum omnium sanctorum on sukupuolisesti neutraali. Pyhillä tarkoitetaan ennen meitä eläneitä, niitä naisia ja miehiä ”jotka tekevät uskomisen Jumalaan toisille helpommaksi”.

Valomeri hautausmaalla

Sotien jälkeen Suomessa yleistyi tapa käydä pyhäinpäivänä viemässä kynttilöitä ja kukkia läheisten haudoille. Vuoden pimeimpään aikaan hautausmailla loistaa valomeri iltasella. Kynttilän sytytys on samalla signaali: se symboloi iankaikkisuuden toivoa ja uskoa kuoleman jälkeiseen elämään.

Useilla paikkakunnilla on myös erityinen muistelupaikka, jonne voi viedä kynttilänsä muualle haudatun läheisensä muistoksi.

Pyhäinpäivä kuuluu myös vuoden vilkkaimpiin kirkossakäyntipäiviin, jouluaaton, ensimmäisen adventin, joulupäivän ja kiirastorstain jälkeen.
Monissa seurakunnissa luetaan pyhäinpäivänä kaikkien vuoden sisällä kuolleiden seurakuntalaisten nimet ja sytytetään jokaiselle kynttilä.

Paljon on luvassa

Pyhäinpäivä muistuttaa koko maan päällä vaeltavaa kristillistä kirkkoa siitä, ettei se tee matkaa yksin. Kaikkien Kristuksessa poisnukkuneiden joukko ylistää kanssamme Jumalaa ja rukoilee puolestamme ylösnoussutta Vapahtajaa (Ilm. 6:9–10).

Viimeisenä päivänä käy toteen Ilmestyskirjan kaunis kuvaus: ”Tämän jälkeen näin suuren kansanjoukon, niin suuren, ettei kukaan kyennyt sitä laskemaan. Siinä oli ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista, ja he puhuivat kaikkia kieliä. He seisoivat valtaistuimen ja Karitsan edessä yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmunoksa ja huusivat kovalla äänellä: – Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa!”

Jo nyt kristitty saa luottaa poisnukkuneiden rakkaittensa osalta Raamatun lupaukseen: ”Nämä ovat päässeet suuresta ahdingosta. He ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä. Sen tähden he ovat Jumalan valtaistuimen edessä ja palvelevat häntä hänen pyhäkössään päivin ja öin, ja hän, joka istuu valtaistuimella, on levittänyt telttansa heidän ylleen. Nälkä ei heitä enää vaivaa, ei jano, enää ei heitä polta aurinko eikä paahtava helle. Karitsa, joka on valtaistuimen edessä, kaitsee heitä ja vie heidät elämän veden lähteille, ja Jumala pyyhkii heidän silmistään kaikki kyyneleet.” (Ilm. 7:14–17).

Pirjo Silveri

Kirkkovuoden kiemuroita -palstan asiantuntijana on pastori Heikki Repo.