Pieniä ihmeitä ja lahjoista suurin

Vastaus vaatii taas aikamatkailua taaksepäin.

Me pidämme joulupukkia hyväntahtoisena, kaikkien lasten ystävänä, läpeensä positiivisensa hahmona. Aina partaukko ei kuitenkaan ole ollut pelkästään ilahduttava vieras. Ikäihmiset voivat vielä muistaa ajan, jolloin harmaaseen turkkiin pukeutunut joulupukki toi tuhmille tuliaisenaan lahjojen sijasta risuja.

Vasta toisen maailmansodan jälkeen Suomeen rantautui lähinnä amerikkalaista perinnettä edustava, iloinen, punanuttuinen Santa Claus. Siis oikeastaan Pyhä Nikolaus!

Kultasäkkejä tai -palloja

Eli kuka? Mikä? Missä? Nikolaus toimi 300-luvulla Myran piispana Vähässä-Aasiassa, nykyisen Turkin alueella. Sekä idän että lännen kirkossa hänet muistetaan ennen muuta pyhimyslegendoistaan. Tarinoita on paljon, ja vaatimattoman miehen ihmeellisistä tekemisistä tunnetaan useita versioita.

Piispan kerrotaan esimerkiksi salaa yön pimeydessä vieneen kultarahoja perheelle, jolla ei ollut varaa maksaa myötäjäisiä kolmelle tyttärelleen. Naimattomina naisina heitä olisi odottanut joutuminen prostituoiduksi, mutta Nikolauksen antaman nimettömän lahjan turvin nuoret naiset pelastuivat kohtalostaan. Muuatta miestä Nikolaus auttoi jättämällä yöllä tämän talon ikkunasta kolme pientä kultasäkkiä.

Kun tarinat levisivät, ihmiset alkoivat epäillä, että useiden köyhille tehtyjen anonyymien lahjoitusten takana oli juuri Nikolaus. Hänen kuolemansa jälkeen alueen asukkaat jatkoivat samaa tapaa.

Taiteessa Pyhä Nikolaus on helppo tunnistaa. Hänet kuvataan yleensä symboleineen eli kolmen kultasäkin, kultakolikon tai kultapallon kanssa.

Perinne jatkuu kuudes joulukuuta

Ihmeidentekijäksi nimitetty, rakastettu Nikolaus kuoli 6. joulukuuta, todennäköisesti vuonna 343.

Suomen itsenäisyyspäivänä monessa Euroopan maassa muistetaan Pyhää Nikolausta edelleen, näin muun muassa Belgiassa, Hollannissa, Itävallassa, Saksassa ja Ranskassa. Perinteet ja tavat vaihtelevat, päivään kuuluvat esimerkiksi leivokset, makeiset, kuivatut hedelmät ja muut herkut tai sukkaan piilotettavat pikkulahjat lapsille.

Nikolauksen juhlinnasta alkoi osaltaan muotoutua omakin joulupukkiperinteemme.

Reformaattori Martti Lutheria ei innostanut se, että lahjoja jakelee Pyhä Nikolaus. Hän halusi uudistaa tätäkin tapaa, ja kehitti tilalle jouluaaton Christkind-juhlan, jossa päähenkilönä on Jeesus-lapsi.

Protestantithan eivät tunnustaneet pyhimyksiä. Luther kyllä arvosti pyhiä siinä mielessä, että heidän tekojaan voidaan ja tuleekin muistaa ja niistä oppia, mutta pyhimyshurskaus ja pyhimysten avuksi huutaminen tuntuivat ongelmallisilta.

Joka tapauksessa Pyhän Nikolauksen suosio on ollut kiistaton. Hänelle on omistettu useita kirkkoja, ja hänen tunnettuudestaan kertoo niin itään kuin länteen levinnyt nimistö. Nikolauksesta johdetut eri muodot ovat erittäin suosittuja kaikkialla Euroopassa. Myös suomalaisessa nimipäiväallakassa joulukuun kuudentena nimipäiväänsä viettävät edelleen Niko, Nilas, Nikolai, Niilo ja Niki.

Aikojen saatossa Nikolausta on pidetty myös merenkulkijoiden, kalastajien, lasten, saaristolaisten ja kauppiaiden suojeluspyhimyksenä, sen lisäksi, että hän on ollut antamassa hahmoa joulupukille.

Loisto kaukana

Entä sitten itse joulun kertomus?

Kristityt juhlivat pääsiäistä, helluntaita ja loppiaista paljon ennen kuin nykysisältöistä joulua. Kristuksen syntymäjuhlana joulua vietettiin ensimmäisiä kertoja jo 200-luvun lopulla, mutta tapa pääsi kunnolla vauhtiin myöhemmin 300-luvulla. Varhaiselle keskiajalle asti joulu oli kuitenkin loppiaisen varjossa.

Luukkaan sanoittama jouluevankeliumi herkistää myös anno domini 2015. Sitä kuunnellessa mieleen tulvahtaa liki taianomainen muisto lapsuuden joulusta. Paimenille ilmestyvät enkelit ja rauhallinen kertomus seimeen syntyneestä pienestä lapsesta vetoavat kuulijaan. Lahjoista mieleen nousevat itämaan tietäjät, jotka toivat kallisarvoista mirhamia ja kultaa vastasyntyneelle kuninkaalle.

Ensimmäisessä joulussa tuskin oli suurta loistoa. Pikemminkin jouluevankeliumi on selostus raskaana olevan naisen ja hänen puolisonsa vaivalloisesta matkasta täyttämään verotukseen liittyviä byrokraattisia vaatimuksia. Se maalaa eteen täyteen ahdetun kaupungin, jossa ei ole vapaata hotellihuonetta, ja eläinten suojassa ilman kätilöä käynnistyneen synnytyksen. Tämä jopa hengästyttävä kuvaus kiireestä ja vaivasta ei toisilla sanoilla kerrottuna synnytä meissä juurikaan juhlamieltä. Silti kirkko juhlii – aattona odotuksessa, yöllä syntymän ihmeen äärellä ja aamulla ihmeellisen yön jälkeen.

Kirkko viettää juhlaa, sillä hengellisillä silmillä se näkee jotain sellaista, joka on yhtä salattua kuin arkiseen pahvilaatikkoon piilotettu arvokas ja riemullinen lahja. Pienessä ja kovin tavanomaiselta näyttävässä joulun lapsessa on kätkettynä suurin lahja: Jumala itse, joka tuli yhdeksi meistä ja syntyi ihmiseksi pelastaakseen omansa.

Siksi on soveliasta muistaa tätä lahjaa ja antaa jouluna omastaan muille, kuitenkin muistaen että suurin lahja löytyy seimestä.

Viime vuosina kaupallinen joulu on saanut uudenlaisia sävyjä, kun erilaiset aineettomat lahjat hyväntekeväisyyteen ovat yleistyneet ja kasvattaneet suosiotaan. Monet toimijat ja esimerkiksi kristilliset järjestöt ovat tarjonneet ns. eettisiä lahjoja.

Jaakko Löytyn Lahjalaulussa pyydetään: ”Opeta, oi Herra, meitä omastamme jakamaan.” Tänäkin jouluna sen voi tehdä monella tavalla. Avun tarvitsijoita riittää, lähellä ja kaukana.

Pirjo Silveri

Kirkkovuoden kiemurat -palstan asiantuntijana on pastori Heikki Repo