Sattumuksia kirkon kulmilta
Kioski kirkon kulmalla – ja puhelinkoppi
No nyt, jos koskaan ollaan kirkon kulmalla: kuvassa nimittäin aukeaa näkymä Viinikan kirkon tornista kohti Tampereen keskustaa vuonna 1936.
Jos käy paikalla tänä päivänä, näkymä on monin tavoin samanlainen. Puut ovat kasvaneet, tie on saanut päällystyksen ja horisonttiin on ilmestynyt kaikenlaista kulmikasta. Mutta silti.
Edelleen paikallaan on muun muassa kuvassa näkyvä lankarullakioski, joka on elänyt rinnakkaiselämää kirkon kanssa 1930-luvun alkuvuosista lähtien.
Ihan varmaa varmuutta siihen, kumpi nousi harjakorkeuteensa ensin, en ole lähteistä löytänyt. Mutta eipä sillä niin väliä: pääasia on, että kirkko ja kioski muodostavat kokonaisuuden, harkitunkin sellaisen.
Tampereen, kuten koko Suomen, valtasi nimittäin 1920-luvun lopulla lankarullakioskivillitys, ja kaupunginarkkitehti Bertel Strömmer halusi sellaisen myös Viinikan kirkon kainaloon. Kerrotaan jopa, että Strömmer suunnitteli kioskin savupiipun kirkon takorautaisen koristelun kanssa yhteensopivaksi. Piipun alaosa on vieläkin jäljellä, eikä ole hullumman näköinen ollenkaan.
Kirkko ja kioski täydentävät toisiaan toisessakin mielessä: jos ensin mainittu on vuosien saatossa tarjoillut hengen ravintoa, jälkimmäisestä on voinut hakea toisenlaisia eväitä – joskus kenties samallakin reissulla.
Timo Virtanen muistelee, kuinka 1930-luvulla pikkupoikana ei oikein edes ylettynyt myyntiluukulle, mutta kuroteltava oli, jos rahaa oli saanut. Ostos oli usein voipaperiseen “truuttiin” valutettu siirappinekku tai sitten tikkunekku – “mutta ei samalla kertaa molempia!” Liika oli liikaa jo tuolloin, ja pienen ihmisen makeisbudjetti arvatenkin tiukanlainen.
Kirkon ja kioskin rinnalle saman “kolmiyhteyden” osiksi Virtanen nostaa yllättäen myös kioskin vastapäisen puhelinkopin, jonka tärkeyttä nykyihminen ei välttämättä hoksaa.
Virtanen muistuttaakin, kuinka harvinainen väline puhelin oli yhdeksän vuosikymmentä sitten: yleensä sellaisia oli lähinnä kaupoissa, “ja vain niiden ollessa avoinna saattoi ehkä hätätapauksessa pyytää päästä soittamaan”.
Koppi oli siis alueen ainoa julkisten puhelinpalvelujen tarjoaja, josta soitettiin kaikki välttämättömät puhelut, ja yhdessä se, kirkko ja kioski muodostivat Virtasen mukaan Viinikan vilkkaimman paikan.
Nykyisin puhelinkoppi kulttuuri-ilmiönä lienee iäksi mennyttä, ja Viinikankin versio on korvattu keräysastioilla. Kolmekymmenluvun kolmiyhteydestä on siis jäljellä enää kirkko ja kioski, joka sekin on nähnyt parempia päiviä: Viinikan kirkko peruskorjattiin nykyasuunsa 2000-luvun alussa, mutta kioski on joutunut odottamaan vuoroaan. Suojelluksi se sentään saatiin 2017.
Kuka tietää, kenties kirkon kioskikin vielä saa kokea uuden kukoistuksen ajan?
Lue Viinikan kirkon tarina täältä.
Lähteet: Hirvikallio, Seija: Viinikan lankarullakioski, Tampere (2016); Tampereen kantakaupungin rakennuskulttuuri 1998 (Tampereen kaupungin kaavoitusyksikkö 1998); Timo Virtasen haastattelut (4.–11.8.2022).
Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi