Sattumuksia kirkon kulmilta
Valoa ja varjoa
Eräänä kesäisenä aamuyönä vuonna 1990 minulla oli elämäni tilaisuus. Muistan hyvin – tai ainakin luulen muistavani – havahtuneeni mökin yläsängystä vanhempieni herättämänä. ”Tuletko katsomaan auringonpimennystä”, he kysyivät.
Punnitsin unenpöpperöisenä vaihtoehtojani. Sitten suljin silmäni uudestaan.
Hei hei pimennys ja hyvää yötä!
Vaikea sanoa, oliko ratkaisuni hyvä vai huono, mutta ratkaisu kumminkin. Ja eihän tilaisuus edes ollut ainutkertainen: vastaava spektaakkeli nähdään Suomessa seuraavan kerran jo vuonna 2126, jolloin olen vasta 147-vuotias.
Hyvää kannattaa vähän odottaakin!
Toki, jos kaiken ei tarvitse olla ihan just ja täsmälleen, tarjoutuu mahdollisuuksia useammin: esimerkiksi ensi keväänä Oulun tienoilla voi nähdä neljäsosan pimennyksen, ja seuraavan vuoden kesällä Turussa päästään jo kahdeksaankymmeneen prosenttiin.
Myös kesäkuun 30. päivänä 1954 oltiin melko lähellä totaalista eklipsiä, kuten Bonnie Tyler laulaisi. Silloin Suomen kohdalla jopa noin yhdeksän kymmenesosaa auringosta oli kuun varjossa.
Ruotsissa vastaava lukema oli – yllätys, yllätys – kymmenen kymmenestä. Niinpä! Kuka olisi arvannut, että Ruotsissa tämäkin oli täydellistä.
Tamperelaisille kuitenkin riitti vähempikin. Aamulehden mukaan ilmiötä ihmeteltiin runsain joukoin ”kaikilla avoimilla paikoilla ja pihoilla”, eli siis myös Liisankalliolla, jonne kuvan nuoret miehet olivat kavunneet tarkkailuasemiin.
Tuleva Kalevan kirkon tontti oli ympäristöään ylemmäksi kohoavana mitä parhain paikka havaintojen tekoon.
Pojat vaikuttavat olleen myös asianmukaisesti varustautuneita: ainakin minun silmääni heillä näyttäisi olevan käsissään ”paljon ylivalotettua ja sitten kehitettyä ja kiinnitettyä filmiä”, joka lehdessä neuvottiin päteväksi suojaksi solaariselta säteilyltä.
Kaikilla ei ilmeisesti ollut samaa tietoa, sillä koko Suomessa katselusta raportoitiin seuranneen joitakin pysyviä vammoja, kuten myös lukuisia silmäkivusta tai päänsärystä johtuneita lääkärikäyntejä. Varovaisuuden ja sopivan välineistön tarpeellisuutta ei siis painotettu turhaan.
Esityksen alkaessa kello 13:39 Tampereen taivas oli selkeä, eli katseluolosuhteet mitä mainioimmat. Kuun varjo kulki auringon alapuolta pitkin, ilma viileni hieman ja valo muuttui kesäisestä päivänpaisteesta iltahämäräiseksi. Täydellisimmillään pimennys oli kello 14:50 ja päättyi kello 15:56.
Taivaankappalten tangotanssi kesti siis parisen tuntia parhaaseen katseluaikaan. Ei ollut pakko nousta keskellä yötä ja tarvittaessa olisi ehtinyt piipahtaa vaikka jääkaapilla. Kaiken kukkuraksi kuvan pojilla taisi olla vielä kesälomakin.
Jos homma olisi tehty noin helpoksi, niin ehkä olisin itsekin aikoinani vaivautunut vilkaisemaan.
Häikäisevän hyvää kesää Sillan lukijoille!
Mikko Pollari
Lähteet
- Aaltonen, Elise: Vain aivan nuorimmat meistä saattavat nähdä Suomen seuraavan täydellisen auringonpimennyksen. yle.fi 8.4.2024; Aamulehti 29.6.–1.7.1954; Helsingin Sanomat 21.7.1990.
Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi