Edessä valoa

Muistan alle kouluikäisenä lapsena käyneeni ensimmäisen kerran Tuomiokirkossamme. Kaupunkireissun yhteydessä äitini ja veljeni kanssa pistäydyimme kirkkaasta kesäpäivästä sisään vähän hämärältä näyttävään kirkkosaliin ja katselimme sen rikasta kuvitusta.

Muistan yhä lapsen mielessä nähneeni lehterikaiteen köynnöksenkantajat isoina poikina. Tuosta hetkestä asti kirkon kuvat ovat puhutelleet minua, ja olen usein vuosien varrella asettunut vuoropuheluun niiden kanssa.

Olen monesti istunut niin tyhjässä kuin täydessäkin kirkossa. Joskus paikkani on ollut penkeissä saarnastuolia vastapäätä olevan lehterin alla, missä katse kiinnittyy köynnöstä kantaviin poikiin. Useimmiten paikkani on nyt löytynyt takaa keskikäytävän varrelta. Sieltä katse kiinnittyy Magnus Enckellin Ylösnousemus-freskon ihmisiin, heidän vaellukseensa kohti kirkkautta.

Joitakin vuosia sitten penkissä istuessani huomasin ajattelevani, että näen freskossa myös kuvauksen siitä, miten elämä ihmistä kulkunsa aikana aina välillä heittelee, uhkaa ja suistaa pimeyteenkin. Jostain tulee kuitenkin voima nousta ylös, ojentaa kangistuneita jäseniään, liittyä taas toisten seuraan ja kulkea kohti päämääräänsä. Psalmirunoilija sanoo sen näin: ”Herra, sinä pelastit minut tuonelasta. Hautaan vaipuvien joukosta sinä toit minut takaisin elämään.” (Ps. 30:4).

Penkissä istuva ei näe sitä, mitä kirkkautta kohti kulkevat ylösnousseet jo näkevät. Taiteilija on kuvannut heidän edessään avautuvaa valoa heidän kasvoillaan ja vaatteissaan. Minulle tämä kertoo siitä, että vaikka en voisi nähdä Jumalan toimimista maailmassa tai elämässäni, niin voin ehkä salatulla tavalla kokea hänen läsnäoloaan ja sen tuomaa voimaa.

Ajattelen kuvan puhuvan myös selviytymisen strategiasta. Erillisyydessä ja yksinäisyydessä näyttää helposti pimeältä ja synkältä. Yhdessä toisten kanssa vaeltaessa vahvistuu luottamus siihen, että edessä on valoa, jota kohti on turvallista kulkea.

Heimo Suonsivu
sairaalapastori