Oikeusjutun käsittely nostaa tunteita pintaan

Olen välillä ryhmäyttäjä, sielunhoitaja, kriisityöntekijä, työnohjaaja, juhlapuheiden pitäjä tai retriitin vetäjä. Väillä istun kotona keinutuolissa ikonin ja palavan kynttilän äärellä ja vain rukoilen. Kuljen oppilaitoksen käytäviä, liikun taukotiloissa, kahvioissa ja ruokaloissa. Jututan ihmisiä, kyselen kuulumisia ja olen tarjolla kohtaamisiin. Joskus vain katselen hiljaa, mikä meininki.

Kannan sisälläni tilanteita, joissa olen ollut mukana. Joita olen kuunnellut vaitiolovelvollisena opiskelijoiden tai henkilökunnan kertomana. Ne liittyvät perhe-elämän varjoihin, vääriin valintoihin tai ryhmien altistamiin kokemuksiin, joista on vaikea selvitä yksin.

Tutkimme yhdessä hankalia tunteita, mistä ne juontuvat ja millaisia ajatuksia niiden takana on tai mitä seurauksia niillä on. Oivallukset vapauttavat ja palauttavat elämän iloa takaisin. Lehtiä lukiessa olen törmännyt myös juttuihin, joiden alkupäässä olen ollut jollakin tavalla mukana kriisityöntekijänä. Miksi käsittelyaikojen pitää olla niin pitkiä! Miksi niin julkisia! Taas aukeavat haavat. Tunnen surua uhrien puolesta, mutta suren myös häntä, joka tuomitaan. Vaikka niin pitääkin tehdä oikeusvaltiossa.

Mietin, miten elämä tästä jatkuu? Mietin syyllisyyttä, jonka kanssa syytetty joutuu elämään. Ja kuinka kauhuissaan hän mahtaa olla. Jokaisella meillä on luovuttamaton ihmisarvo. Oikeusvaltiossa syyllisyyden toteen näyttäminen on pitkä ja monesti hankala ja julkisuudessa vaikeita tunteita herättävä prosessi.