Sellaisten puolesta

Meitä oli pitkään kolmen miehen porukka, joka istui illasta toiseen vanhassa Tammelassa Tampereen Pallo-Veikkojen peleissä. Nimesimme itsemme ”direktoraatiksi”. Kommentoimme peliä, kannustimme omia. Juttelimme tullessa, mennessä ja puoliajalla kaikenlaisesta elämässä. Tänään meitä on Tammelassa kaksi.

Kirjoitin keväällä 2019: ”Direktoraatti istuu Tammelassa. Miehet ovat rupisia. Kukaan heistä ei bloggaa muodista. Jokaisella on diagnooseja, jotka eivät koske flunssaa. Yhdellä ja toisella ollut vuosien varrella liikaa painoa. Ovat menneet poskiin ja pieliin. Joskus onnistuneet jossain tärkeässä.

Siksi heissä on rosoja, joihin tarttuu paljon elämänmakuista. Puhutaan, että sellaisten puolesta.”

Ottelu päättyy. Valumme Itsenäisyydenkatua rautatieasemalle. Juomme kahvit odotellessamme illan viimeistä Vilppulaan. Poismennyt kaveri viipyilee ajatuksissamme, haikeus muotoutuu muistoiksi. Päällimmäiseksi asettuu ”direktoraatin” toivo: sellaisten puolesta.

Tammelaan olin menossa myös sinä lauantaina, kun päädyin aivoverenvuodon takia sairaalaan. Direktoraatin muut miehet menivät, ja TPV voitti. Minullekin tuli monta uutta päivää, mutta ei minun elämääni pelastettu sairaalassa. Mittaa siihen saatiin lisättyä. Elämäni pelastettiin muualla. Matkaraporttiini on merkitty risti sille kohdalle.

Pääsemme matkaan. Kiskobussi painaa pohjoiseen. Haapamäen rata asettuu pirkanmaalaiseen maisemaan kuin elämä: yhtenä päivänä reistailee kalusto, toisena rata.

Sitten mennään taas 119 kilometriä tunnissa tasaista baanaa. Ja tänäänkin se vie minut perille, kosken yli kotiin. Vielä en sitä tiedä, tässä jo toivon.

Ajattelen kanssamatkustajiani: ”direktoraatin” väkeä kaikki. Rosoisia ja paikoin rupisia, korkeintaan pinnalta siloisia. Sitä me ihmiset olemme. Jokaisella on vain se elämä, minkä jäljen olemme piirtäneet ja joka on nyt.

Mutta ei Kristuksellakaan ole muita kuin me. Meidän Vapahtajamme hän on. Siksi jää toivo.

Illalla, kun katson vessan peiliin hampaita harjatessani voin todeta: tällaisen puolesta.