Toivo elää

Luonnon herääminen henkiin pitkän talven jälkeen on ihme, jota jaksan väsymättä ihastella. On vaikea ymmärtää, miten esimerkiksi monet täällä talvehtineet linnut ovat selvinneet murhaavissa paukkupakkasissa hengissä ja virittelevät nyt uutta lauluaan elämänsä kunnossa. Monet keväisestä luonnosta otetut vertauskuvat ovatkin hyvästä syystä muodostuneet pääsiäisen ihmeen vertauskuvaksi.

Kevät ei kuitenkaan etene kovin tasaisesti eikä vuosittain samassa rytmissä. Keväisessä metsässä kulkiessa kohtaa myös syviä rotkoja ja varjoisia painanteita, joissa ilma tuntuu paljon ympäristöä viileämmältä, lunta on polveen saakka ja aurinkokin tuntuu hävinneen jonnekin sankan kuusikon taakse. Paikoin voi löytää jopa ikijäätä, jota kesänkään lämpö ei ehdi ennen syksyä sulattaa. Kirkas kevätauringon valo muodostaa ympäristöönsä varjoja, joissa myös pimeys tuntuu lähes läpitunkemattomalta.

Luojan luomina voimme tarkastella myös omaa elämäämme kevään luonnonilmiöiden kautta. Monin paikoin tunnistamme elämässämme toivoa ja lintujen tulevaisuuteen luottavaa laulua, mutta löydämme myös synkkiä, valottomia ja toivottomia kohtia. Niihin kohtiin tarvitsemme pääsiäisen auringon, ylösnousseen Kristuksen voittamatonta valoa ja lämpöä.

Pääsiäisen auringon valo ulottuu siihen niihin hautoihin, joissa makaavat elämän pettymykset ja toivottomuus. Se ulottuu siihen kylmään loukkoon, joka muodostuu läheisiin ihmissuhteisiimme pesiytyneestä epäluottamuksesta tai katkeruudesta. Pääsiäisen auringon säteet löytävät tiensä jopa uskon ja hengellisen elämän tyhjyyteen, jossa Jumala tuntuu käsittämättömältä ja kuolleelta.

Siksi ei ole syytä vierittää kiveä näiden loukkojen ja hautojen suulle ja ajatella, ettei mikään valo sinne yltäisi. Kristuksen ylösnousemus vierittää kiven toiseen suuntaan, päästäen valon sinne, minne et uskonut sen enää koskaan säteilevän. Ei ole niin syvää hautaa eikä niin pimeää loukkoa, etteikö pääsiäisen tuoma toivo ulottuisi sinnekin.

Kirjoittaja on Harjun seurakunnan kirkkoherra