Häpeästä armoon

Uusien tilojen ja suunnitelmien avulla pystytään entistä paremmin vastaamaan vähävaraisten ihmisten avuntarpeeseen, joka on kasvanut Tampereella koronan takia. Yhteistyötä seurakuntien kanssa tekevät hävikkiruokaa lahjoittavat yritykset, Tampereen kaupunki sekä iso joukko järjestöjä ja vapaaehtoistyöntekijöitä.  

Kirkon diakoniatyö ei ole kuitenkaan vain ruokaa. Siinä pyritään tukemaan ihmisiä myös henkisesti ja hengellisesti sekä antamaan kokemuksia osallisuudesta. Koko ajan myös etsitään uusia keinoja auttamiseen.

Ruoka-avun yhteydessä puhutaan joskus häpeästä. Se saa miettimään, miten vähävaraisiin ihmisiin yhteiskunnassamme suhtaudutaan, jos kassin hakeminen nolottaa. Olisiko ihmisten asenteissa jotakin pielessä?

Jokainen jonottaja on oikeutettu saamaan tukea. Ammattilainen eli seurakunnan diakoniatyöntekijä asiakkaan omalla asuinalueella on arvioinut hänen elämäntilanteensa ja myöntänyt ruoka-avustuksen tarpeeseen.  

Niin kauan kuin hyvinvointiyhteiskunnan tukiverkossa ja rakenteissa on sellaisia aukkoja, joista ihminen pääsee putoamaan, ruoka-avun vastaanottamisessa ei ole mitään hävettävää.

Olisi hyvä muistaa, että elämä ei kohtele ihmisiä tasapuolisesti ja reilusti. Pieniä vastoinkäymisiä tulee kaikille, mutta toiset joutuvat ponnistelemaan elämässään kohtuuttomasti esimerkiksi fyysisten sairauksien, vammaisuuden, mielenterveysongelmien, surun, risaisten perheolosuhteiden tai työttömyyden takia.

Huono-osaisuus ja syrjäytyminen voivat myös siirtyä vanhemmilta lapsille, joiden pärjääminen elämässä saattaa vaarantua lapsuudesta lähtien.

Sekin tiedetään, että henkinen kesto- ja palautumiskyky vaihtelee ihmisten välillä. Se vastoinkäyminen, joka saa yhden vain sisuuntumaan, voi tyystin nujertaa ja lamaannuttaa toisen.  

Elämä on arvaamatonta. Kuka tahansa meistä voi huomenna olla tilanteessa, jossa joutuu jonottamaan elintarvikkeita. Häpeäpuheen toivoisi siis loppuvan, ruoka-avunkin ollessa kyseessä. 

Vaikka huono-osaisuus ja ruokakassijonoon joutuminen olisivatkin jossain määrin ihmisen itsensä aikaan saamia, toivoisi, että vakaassa elämäntilanteessa eläviltä ihmisiltä löytyisi ymmärtämystä näitä lähimmäisiämme kohtaan.

Tamperelaiskirjailija Kristiina Harjulan kirja Pispalan kiviä kertoo hienosti suvaitsevaisuudesta muita ihmisiä kohtaan. Kirjailija on ottanut teokseensa oman mummunsa elämänviisauden. Toista ihmistä ei pidä nujertaa paheksumisella tai julmilla sanoilla, sillä: ”Mitä me voimme tietää toistemme haavojen syvyydestä.”

Kun tätä kaikkea miettii, tulee mieleen yksi sana: armo. Olkaamme armollisia itseämme ja toisiamme kohtaan.