Pääkirjoitus
Ollaan ihmisiksi
Viime kuukausien koronapandemia on synnyttänyt Suomessa ja maailmalla paljon uudenlaista yhteisöllisyyttä, huolenpitoa ja hienoja oivalluksia, joiden avulla monien ihmisten elämä on helpottunut.
Tämä ilmiö on ilahduttanut mieltä. Toivoa myös sopii, että välittämisen kulttuuri ja hyvät innovaatiot jäävät elämään myös kriisin jälkeen.
Kääntöpuolena on varsin ikävä keskustelu, joka välillä saa lukijan haukkomaan henkeään.
Korona muistuttaa valtavaa sosiaalipsykologista koetta, jossa tutkitaan ihmisten käyttäytymistä kriisitilanteessa. Maailman jakaminen ”meihin” ja ”niihin” on ihmiselle luontaista.
Silti tuntuu, että yhteiskunnallinen keskustelu on viime vuosina vain kärjistynyt. Tästä ovat todisteena myös viime viikkojen puheenvuorot koronasta. Syyttely, syyllistäminen ja jako ”meihin” ja ”niihin” tuntuvat olevan arkipäivää.
Taudin leviämiseen syyllisiä eli ”niitä” ovat vuorollaan olleet Lapin hiihtomatkailijat, uusimaalaiset, ulkoilijat, mökkiläiset ja ulkomailta palaavat suomalaiset. Ryöpytystä toiminnasta ovat vuorollaan saaneet Huoltovarmuuskeskus, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, maamme hallitus ja Maailman terveysjärjestö WHO.
Monia erehdyksiä on varmasti tehtykin koronatoimenpiteissä, ja ne on tietenkin tutkittava. Samalla kuitenkin tulee muistaa, että yleensä kun jotakin tehdään, tapahtuu myös virheitä.
Kannattaa muistaa, että koronaviruksen hoitamista koskeviin päätöksiin ei ole olemassa yhtä ja ainoaa täydellistä totuutta, koska ihmiskunta ei ole koskaan aiemmin ollut täsmälleen samanlaisessa tilanteessa.
Tästä tosiasiasta huolimatta parhaat asiantuntijat tuntuvat löytyvän lehtien kommenttipalstoilta ja sosiaalisesta mediasta. Asiallisen palautteen sijaan tämän joukon antama kritiikki on usein alatyylistä ja sivistymätöntä. Pelottavimpia ja huolestuttavimpia ovat tappo- ja tuhopolttouhkaukset.
Sovittelun ammattilainen Miriam Attias on hänkin huolissaan keskusteluilmapiirin kärjistymisestä viime vuosina.
”Rakentavan keskustelun puuttuminen heikentää yhteistyön mahdollisuuksia ja uhkaa yhteiskuntarauhaa”, hän kirjoittaa toimittamassaan kirjassa Me ja ne – Välineitä vastakkainasettelujen aikaan.
Paras keino selviytyä koronapandemiasta on elää ihmisiksi: noudatetaan ohjeita, autetaan ja ajatellaan lähimmäisiämme, säilytetään suhteellisuudentaju sekä ollaan armollisia muita ja itseämme kohtaan.
Viisas ohje tulee Eino Luostariselta, joka on 94-vuotias sotaveteraani:
”Tämä on päiväkäsky. Emme ole sodassa, olemme rauhassa. Ihmiset eivät ole vihollisia, virus on. Meillä on vain yksi rintama, kotirintama. Jokaisen tehtävä on nyt hoitaa sitä. Tämä taisto ei pääty voittoon, eikä tappioon. Mutta lopulta se päättyy.” (Helsingin Sanomat 7.4.2020)
