Tarinoita toivosta
Joukko Sillan lukijoita kertoo, mikä on kannatellut korona-aikana, ja mistä asioista on saanut toivoa, voimia ja iloa, kun pandemia on ahdistanut tai uuvuttanut.
Iloa elämään
– Iloa elämääni korona-aikana tuovat kaverit ja cockerspanielimme Pepe, joka on kymmenen kuukautta vanha. Onneksi kavereita voi nähdä koulussa ja harrastuksissa, miettii 12-vuotias Onerva Tauriainen, joka on piirtänyt tämän toivo-jutun hienon kuvituksen.
Hän käy liikuntapainotteista luokkaa Sammon koulussa.
– Harrastan yleisurheilua, trampoliinivoimistelua ja Sara Hildén -akatemian kuvataidekoulua.
Onerva kertoo, että kuvitus syntyi juuri kuvataidekoulussa. Opettaja antoi tehtävän, jossa oppilaat saivat vapaasti valita jonkin taidekuvan.
– Valitsin Hugo Simbergin Kuoleman puutarhan, koska se oli tuttu. Olen nähnyt sen monta kertaa Tampereen tuomiokirkossa.
Sen jälkeen oppilaat tekivät kuvasta oman tulkintansa.
– Tein luurankojen tilalle eläviä ihmisiä. Sitten meidän piti lisätä kuvaan jokin asia. DNA:n mainoslause Elämä on sopi siihen mielestäni parhaiten. Toivon, että ihmiset löytävät kuvasta iloisia asioita, kertoo Onerva.
Hän muistelee, että koronasta keskusteltiin paljon etenkin viime keväänä, kun se alkoi. Lapset kävivät etäkoulua, ja harrastukset jäivät tauolle.
– Nyt siihen on jotenkin tottunut. Koulussakin käytetään maskeja. Treenejä pidetään ulkona tai etänä Zoomissa. Hallikaudella ei järjestetty yleisurheilukisoja, ja niitä on vähän ikävä.
– Tylsintä on ollut, kun ei ole päässyt matkustelemaan. Toivon, että korona menisi pian ohi.
Kuvitus: Onerva Tauriainen
Mikä tuo toivoa?
”Korona ei oikeastaan ole minua hetkauttanut. Se on tuo elämänasenteeni – Jumalan kämmenellä tässä mennään.
Tai sitten syynä on uusi elämäntilanteeni. Olen päässyt muuttamaan kumppanini kanssa yhteiseen kotiin marraskuussa. Viereisellä tontilla oli lapsuudenkotini 13-vuotiaaksi asti – olen tullut taas kerran kotiin.
Olemme kiertäneet Tammelaa ja ympäristöä tutustuen uusiin paikkoihin, ensin kävellen ja sitten pyöräillen. Olemme nähneet ensimmäiset sinivuokot, leskenlehdet, joutsenet, silkkiuikut, nokikanat ja kuulleet peippoja ja muita kevätlaulajia. Luonto löytyy keskeltä kivikaupunkiakin.
Hienoa on ollut, että verkosta löytyy suoratoistoina konsertteja ja jumalanpalveluksia enemmän kuin ehtii katsomaan. Ja yhteislauluja kaupungin kulttuuripalvelujen tuottamina.
Jumalanpalveluksen seuraaminen ruudulta on ollut uusi kokemus: en ole tässä yksin, vaikka en näe muuta seurakuntaa. Tunnen ja tiedän, että meitä on. Samoin olen kokenut, kun olen käynyt ehtoollisella – liityn maailmanlaajuiseen Kristuksen kirkkoon.
Jumalan kämmenellä on hyvä olla. Tai toisen lempivirteni sanoin: ”Saan armoon luottaa yhä, keskeneräinen. Kiitos Herra Pyhä, iankaikkinen.”
Sirkka
”En pelkää koronaa. Ajatukset ovat luovia ja sitä, mitä pelkää, pelko vetää puoleensa kuin magneetti. Ihmisen tulisi muuttaa ajatuksiaan.
Jumalakin sanoo, että usko siirtää vuoria, ja se pitää paikkansa. Jos alkaa ajatella, ettei korona koskaan tartu minuun, se ei tartu.
Jumalakin sanoo, että sen saat, mitä ajattelet. Ajatukset ovat luovia, ja luominen tapahtuu samalla lailla kuin rakennuksen rakentaminen. Ensin on ajatus: teen tämän talon, sitten sanotaan, että aion rakentaa talon, ja sitten rakennetaan talo.
Jumala sanoo: Kaikki teidän pyhät kirjoituksenne – kaikkien luomienne uskontokuntien ja perinteiden kirjoitukset – sisältävät selvän kehotuksen: älä pelkää. Luuletteko sitä sattumaksi?
Lait ovat yksinkertaiset: 1. Ajatus on luova, 2. Pelko vetää puoleensa samanlaista energiaa. 3. Ei ole muuta kuin rakkaus.
Pirjo, 70
”Korona-ajan tapaamisrajoitukset ovat tuntuneet kurjilta, mutta menojen ja harrastusten peruuntuminen on myös vapauttanut aikaa muuhun.
Oma raamattupiirini onkin korona-aikana pystynyt kokoontumaan normaalia useammin etäyhteyksien ansiosta. Etäraamis on antanut sekä iloa että voimaa: osalle jopa fyysistä voimaa, koska samalla on voinut ulkoilla kuulokkeet korvilla.
Tuntuu hyvältä tietää, että verkkokurssit ja nettitreenit ovat tulleet perinteisten lähikurssien ja jumppien rinnalle jäädäkseen, sillä normaalin arjen palattua aikaa ei välttämättä riitäkään harrastuksiin kulkemisiin.
Itselleni korona-aika mahdollisti siirtymisen osittaiseen etätyöhön, ja jokaisena etätyöpäivänä iloitsen siitä, ettei päivästä kulu kahta tuntia työmatkoihin.
Lasten ja nuorten kannalta tauot harrastuksissa ovat olleet ikäviä, mutta joillekin perheille nämä tauot ovat voineet merkitä kiireetöntä yhdessäoloa ja hengähdystaukoa muuten niin aikataulutettuihin iltoihin ja viikonloppuihin.”
Perheenäiti
”Olin odottanut kiihkeästi vuotta 2020. Keväällä 2018 menetin äkillisesti pitkäaikaisen puolisoni. Siitä tasan vuoden kuluttua sain diagnoosin sairaudesta, jonka hoidoissa meni koko loppuvuosi 2019. Vuoden 2020 piti olla eheytymisen ja paranemisen aikaa kaikista noista haavoista. Tulikin uusi haava, korona.
Kaksi ensimmäistä kuukautta vietin kotona tapaamatta ketään – paitsi avoimen ikkunan ääressä. Piti alkaa miettiä selviytymiskeinoja, vaikka tiedänkin henkisen kesto- ja palautumiskykyni olevan hyvä.
Omat keinoni muotoutuivat pikkuhiljaa vuoden aikana. Yksi tärkeimmistä ovat ystävät. Vaikka en ole päässyt tapaamaan heitä usein, kasvokkain-tapaamiset ovat olleet sitäkin tärkeämpiä. Myös puhelut ja viestit ovat lennelleet välillämme.
Puolisoni pieni pojanpoika on tuonut uskoa tulevaan, vaikka häntäkään en ole tavannut kovin usein koronan aikana.
Kesällä henkireikä oli kävelymatkan päässä oleva puutarhapalsta. Joinakin päivinä vain kahvittelin auringossa, toisina taas tein töitä. Ja viereisillä palstoilla olivat palstatutut, kun itse kukin kömmimme talven jälkeen rapsuttamaan maata.
Viime vuoden helmikuussa aloittamani vanhustyö on ollut tärkeä rytmittäjä viikolle – vaikka olikin maaliskuusta kesäkuulle tauolla. Teen töitä kahtena päivänä viikossa pari tuntia. Niille päiville löytyy sieltä tarkoitus.
Päätin myös opetella jotain aivan uutta, ja opinkin: italian alkeet ja isoäidin neliöiden virkkaamisen. Leivoin myös elämäni ensimmäisen taatelikakun.
Kun sairastuin, viisas ystäväni toivoi, etten vähättelisi omaa sairauttani vertaamalla sitä jonkun toisen vakavampaan sairauteen. ”Sinun sairautesi on sinulle juuri niin paha kuin se sinusta tuntuu”, hän sanoi.
Tätä neuvoa olen noudattanut myös koronavuotena. Tiedän, että monelle vuosi on ollut paljon haastavampi, mutta olen antanut itselleni joskus luvan rypeä ja sääliä itseäni. On puhdistavaa välillä surra, itkeäkin vähän.
Päivän, parin päästä olo on keventynyt, ja taas jaksaa katsoa eteenpäin. Silloin laitan pöytään kauneimman kattauksen, herkullista ruokaa ja lasin hyvää viiniä. Eeva Kilven sanoin totean: ”Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun”.
Armi, 68-vuotias yksinasuva leski
”Olen koettanut itse elää niin, että pidän huolta jaksamisestani ja hoitaa tänä aikana ne hommat, mitä kuuluu tehdä. Rajoitusten alla eläminen on tuttua johtuen ruumiinrakenteestani ja sen tuomista suorituskyvyn rajoista.
Olen varma, että myös Suomi oppii ennemmin tai myöhemmin elämään tämän koronaongelman kanssa. Ja koska ennenkin elämässä on ollut pitkäkestoisia haastavia aikoja, olen oppinut näkemään auringon pilvisenä päivänä. Ja kun tuotiin esille kriisistä poistumissuunnitelma, sekin auttaa jaksamaan.”
Antto
”Koronan alkaessa peruuntuivat kaikki työt. Aluksi huolestuin, sitten masennuin. Kun huomasin itsessäni lamaannuksen merkkejä, pakottauduin melko kurinalaiseen päiväohjelmaan – jottei yksinäisyyden tunne saisi yliotetta.
Vaikka olen ollut elämässäni paljon yksin, on tähän erakkoluostarin kaltaiseen elämään ollut totuttelemista.
Avuksi ovat tulleet liikunta ja ulkoilu. Huhtikuussa aloitin joka-aamuisen uinnin jäiden keskellä. Se virkisti niin sielua kuin ruumista. Uintia jatkoin marraskuulle, jäiden tuloon asti. Television aamuvoimistelutuokiot ovat myös olleet hyvä tuki.
Kevät ja kesä olivat helpompia. Valo ja luonnon kauneus ovat tärkeitä elämää kannattelevia tekijöitä – kuin Luojan suuri syli, missä on tilaa jokaiselle. Kesäaikaan oli myös luontevaa tavata joitakin ystäviä ulkona eväiden kanssa, vaikkapa puiston penkillä.
Olen keskittynyt myös jatkamaan kirjoittamista elämästäni ja kuvien merkityksestä. Se on ollut sekä terapeuttista että antanut ikään kuin mahdollisuuden elää elämää uudelleen.
Kartan ja Internetin avulla olen matkustanut uudestaan opinto- ja maalausmatkoille Eurooppaan. Television matka- ja kulttuuriohjelmat ovat mahdollistaneet nojatuolimatkailun. On suuri lohdutus nähdä kaamoksen keskellä kuvia aurinkoisista maisemista ja kulttuurikohteista.
Syksyn edetessä ja päivien pimentyessä eristyksestä johtuva ahdistus oli ajoittain käydä yli voimien. Pimeimpinä hetkinä Jumalan sanan lupaus on ainoa valo ja lohdutus; sen antaman toivon varassa jaksaa silloinkin, kun muuten ei jaksaisi. (Ps. 130:5) ja (Jer. 29:11).
Olen kiitollinen siitä, että on mahdollista kuunnella hartauksia ja jumalanpalveluksia radiosta. Erityinen kiitosaihe on saada nauttia hengen ravintoa taivaallisesta ateriapöydästä nettijumalanpalveluksen jälkeen, kun ehtoollispöytä on katettu ja kirkon ovet aukaistu.
Mitä tästä voi oppia? Kaikilla asioilla elämässä on puolensa: nyt on mahdollisuus keskittyä olennaiseen, rauhoittaa elämää.”
Annukka
Tekstien muokkaus: Kirsi Airikka