Ei niin pientä surua, etteikö siitä voisi tulla puhumaan
Aleksanterin kirkossa vapaaehtoiset, lohdun lähettiläät, kuuntelevat surun kohdanneita ihmisiä keskiviikkoisin kello 16–18. Heidän kanssaan voi tulla juttelemaan mistä tahansa murheesta.
Lohdun hetki aloitti huhtikuussa, ja sen tarve on jo tullut näkyväksi. Diakoniatyöntekijä Kaisu-Leena Taulun mukaan myös Avoimessa kirkossa ja esirukouspyynnöissä näkyy, että ihmiset kaipaavat kuuntelijaa, kohtaajaa ja rinnalla kulkijaa.
Hän korostaa, että surun aiheita on monenlaisia, myös muita kuin kuoleman aiheuttamia, esimerkiksi työpaikan menettäminen.
– Koulukiusaaminen, ero ja sairaudet nostavat päätään, paljon mielenterveyskysymyksiä on myös.
Yksi päivystäjistä on Riitta-Liisa Rusi, joka kertoo, että jo aikaisemminkin kirkkoon tuli ihmisiä keskiviikkoisin kuuntelemaan sanomakelloja ja lyhyeen hartaushetkeen.
– Korona-aikana halu tavata toinen ihminen on korostunut entistä enemmän.
Suru
virtaa
Marjut Kuokkanen lisää, että lohtupäivystys liittyy myös Avoimen kirkon toiminnan kehittämiseen.
– Kun konkaripäivystäjiä jää pois, on tullut eteen kysymys, riittääkö kaikkiin arkipäiviin päivystäjiä kuudeksi tunniksi. Tällä tavalla on haluttu taata kiinteä aika, jolloin joku on tavattavissa.
Vapaaehtoisille luennoinut tutkija, kirkkoherra Juha Itkonen on puhunut surusta virtaavana kokemuksena.
– Sitä ei voi kategorisoida niin, että nyt on oltava tässä vaiheessa, vaan suru on omalakistaan. On tärkeää, että emme lokeroi sitä, vaan sallimme erilaiset tavat surra, Kuokkanen huomasi.
Kaikki eivät tunne oloaan kotoisaksi ryhmissä.
– Vanhan surutyön ajatuksen tilalle tarvitaan myös kevyempää otetta. Suru on liike, joka saa elää virtaavana.
Koulutukseen osallistuneet päivystäjät laativat omat elämäkerralliset surupolkunsa.
– Jotta voi kohdata, ymmärtää ja lohduttaa toista, täytyy ensin käydä läpi omat menetyksensä, muuten ne voivat nousta pintaan.
Tavoitteena on jakaa koulutuksen aikana saatuja helmiä kohtaamisten yhteydessä: mikä auttoi ja mikä ei, mistä lohtua löytyi.
Ilonkin pilkahduksia
Kaisu-Leena Taululle Lohdun hetki tuli sydämen asiaksi hänen hoitaessaan äitiään tämän kuolinvuoteella.
– Äitini sairastui munasarjasyöpään, ja olin hänen mukanaan saattohoidossa 12 viikkoa. Ulkona pienessä pihamökissä heräsi ajatus lohdusta. Rukouksiin liittyi kovasti rinnalla olo, mutta kaipasin itsekin lohdutusta.
– Huomasin, että en oikein jaksanut puhua, mutta sain kokea ystävien lohdutusta ja valtavasti esirukousta. Sen turvin jaksoin kokea menetyksen.
Myös vihan tai syyllisyyden tunteet voivat nousta pintaan. Yhdessä keskustellessa esiin saattaa tulla yllättäen myös kiitosaiheita. Taululle niitä olivat yhteisellä matkalla koetut hetket.
– Suhde menetykseen muuttuu muistelusuhteeksi, lisää Rusi.
On myös tärkeää, ettei menetyksestä puhu vain yhden kerran. Siksi paikalle voi tulla yhä uudelleen. Puhuminen toiselle auttaa jäsentämään ja tunnistamaan omia tuntemuksia.
Kuokkanen huomauttaa, että suhde menetettyyn ihmiseen joka tapauksessa jatkuu. Jos jotakin on jäänyt kesken, luopuminen on vaikeampaa.
Hänen mielestään nyky-yhteiskunta pyrkii kieltämään murheet: pidetään väkisin yllä pirteyden naamiota.
– Ennen oli itkijänaiset ja suruhunnut, nykyään suru pitäisi piilottaa. Mutta suruhan on merkki siitä, että emme ole kiveä.
Tunnistaa huivista
Lohdun lähettiläät tunnistaa huiveista, jotka on suunnitellut ja pääosin neulonut Kaija Raja-aho.
Miesten huivin pienet ruudut kuvaavat surun kohtaamista päivä kerrallaan. Naisilla on hartioillaan kolmion muotoiset huivit, joista suurin osa on sinisiä. Mustassa neuleessa kimaltavat kyyneleet.
Päivystäjien tärkein oppi on kuuntelemisen taito. Keskusteluissa edetään pienin askelin, ehkä muutaman kysymyksen voimin. Myös sanattomat keinot ovat käytössä, esimerkiksi katse tai kosketus olkapäälle. Kävijän kanssa voidaan sytyttää kynttilä tai rukoilla, jos tämä sitä toivoo.
– Tai vaikka vain istutaan hiljaa. Olen huomannut, että kaoottisessa vaiheessa tarvitaan jotain, joka selkeyttää tilannetta, Kuokkanen sanoo.
Menetyksen kipeyden aika vaihtelee. Rusi on esimerkiksi kohdannut lapsensa menettäneen, jonka menetyksestä oli kulunut vuosia. Toisten lasten elämän merkkipaalut aktivoivat tapahtuneen ja surun uudelleen.
– Joskus kuoleman, sairastumisen, työttömyyden tai eron tapahtuessa sen käsittelylle ei ole tilaa juuri silloin. Se kuitenkin tulee jossain kohtaa elämää vastaan.
Tärkeää on auttaa kipeän vaiheen yli, asettamaan surun osaksi elämän kokonaistarinaa.
Vaikka usealla päivystäjällä on terapeuttitaustaa, lisäapua kaipaava neuvotaan ammattiauttajan suuntaan.
Kaikenikäisiä kävijöitä
Paikalle voi tulla yli uskontokuntien rajojen, tai ilman uskoa. Kävijät ovat tulleet ympäri Pirkanmaan, sillä sana on kiirinyt sekä sosiaalisen median että puskaradion välityksellä.
Monet heistä ovat olleet työikäisiä tai nuoria. Vanhemmat ihmiset ovat usein tulleet kuuntelemaan sanomakelloja, jotka soivat keskiviikkoisin kello 17.
– Sanomakellot ovat hyvin tärkeä elämänkaaren osa monille ihmisille, jotka ovat menettäneet omaisensa, Rusi kiteyttää.
Nuoret eivät kuitenkaan ole kaivanneet ikäistään lohduttajaa. Kuokkanen pohtiikin, koetaanko vanhemmat päivystäjät turvallisiksi.
Nuori ei ehkä halua huolestuttaa vanhempiaan, vaikka juttelisikin kavereilleen tai isovanhemmilleen.
– On iso luottamuksen osoitus, jos nuori kertoo asioistaan meille, Taulu huomauttaa.
Teksti: Asta Kettunen
Kuvat: Hannu Jukola
”Hyvä surutuki on sellaista, jossa tavoitellaan sitä, että kipeä jälki ei vie elämänhalua pysyvästi, vaan se olisi rikastuttava osa ihmisen kokonaistarinaa. Kristillisen sanoman suurin lohtu löytyy toivosta ja ylösnousemususkosta.” – Marjut Kuokkanen