Koronapotilaiden hoitaminen on tiimityötä
Koronapotilaiden parissa työskentelevät Tiina Ojala ja Anne Kuitunen ovat työhönsä sitoutuneita ja alaansa arvostavia ammattilaisia. Teho-osastolla ja vuodeosastolla tarvitaan monenlaista tietotaitoa. – Tiimipelaamisella päästään hyvään lopputulokseen.
Kahvihuoneessa WhatsApp rinkuttaa ja hyväntuulinen huumori kukkii. Voimaa antaa Tarmo Kaikkosen maalaama työyhteisötaide. Seinä maalattiin kolme vuotta sitten, kun teho-osasto siirtyi nykyiseen, väliaikaiseen tilaansa.
Teho-osastolla on 20 potilaspaikkaa. Juuri nyt tehohoidettavana on kuusi hengitysvajauksesta kärsivää koronapotilasta.
Koronapotilaiden tehohoitohuoneisiin mentäessä puetaan varusteet tiukasti ohjeen mukaan: ensin myssy ja paksu vai tiivis naamari, sitten visiiri, suojatakki ja lopuksi hanskat. Joka välissä käsiin lisätään desinfiointiainetta.
Jos huoneesta on välillä tultu ulos, on suojat riisuttu, ja sisälle mentäessä touhu aloitetaan alusta. Hoitajat ovat näissä varusteissa koko työvuoronsa ajan. Kasvoille nousee finnejä ja kädet kuivuvat desinfiointiaineen jatkuvasta käytöstä.
Tiina Ojala työskenteli Hatanpäällä sisätautien vuodeosastolla apulaisosastonhoitajana, mutta siirtyi joulukuussa Tays Keskussairaalan vuodeosastolle. Hän aloitti uransa laitoshuoltajana, opiskeli työn ohessa hoitajaksi ja teki pitkään töitä vanhusten parissa Rauhaniemessä. Hoitoalalta on työkokemusta 15 vuotta. Ikäihmiset ovat yhä lähellä sydäntä.
Viime kesänä hän valmistui ylemmästä ammattikorkeakoulusta, sosiaali- ja terveysalan kehittämisen ja johtamisen tutkinto-ohjelmasta.
– Itsen kehittäminen on vahvasti osa minua. Olen halunnut oppia paljon, ja tiedostan sen, että opittavaa on jatkuvasti: hoitoalalla et ole koskaan valmis.
Oppia on nytkin saatavilla, kun tekijöitä monelta alalta on kokoontunut yhteen. Kaikilla ei ole yhtä hyvää osaamista esimerkiksi keuhkosairauksien hoidosta.
– Motivaatio oppimiseen on suuri, ja haluan jatkuvasti kehittää omaa ammattitaitoani, hän perustelee.
Aikuinen tytärkin työskentelee samalla alalla. Hän on nähnyt vuorotyön arjen, mutta ei ole sitä pelästynyt.
– Oma kunnioitus hoitoalaa kohtaan on suurta, ja olen näköjään pystynyt välittämään sen hänelle, Ojala iloitsee.
– Tuntuu, että alasta on puhuttu paljon negatiivisessa valossa: että se on rankkaa ja raskasta. Vähemmän tuodaan esiin myönteisiä puolia – ja niitäkin on. Potilailta saa paljon voimaa.
Anne Kuitunen nimittää itseään ”fossiiliksi”: hän valmistui Tampereelta lääkäriksi vuonna 1983. Opiskeluaikana hän työskenteli Ähtärin aluesairaalan leikkausosastolla anestesiahoitajien kesäsijaisena, mikä johti erikoistumiseen anestesiaan ja tehohoitoon.
Hän työskenteli Helsingissä Meilahden sairaalassa sydänanestesiologina ja viimeksi teho-osastolla. Vuosikymmen sitten esiin alkoi nousta tarve tulla lähemmäs Virroilla asuvaa äitiä. Työpaikaksi vaihtui Tampereen yliopistollinen sairaala.
Korona peittää muuta alleen
Maaliskuussa 2020 kaikki alkoi suuressa epävarmuudessa.
– Aluksi ei ollut mitään selkeätä toimintatapaa, jos yksikössä joku sairastuisi. Ei käytetty maskeja, ei ollut valmista sapluunaa, miten menetellään, Ojala kuvaa.
Epävarmuutta on vieläkin:
– Ohjeistus muuttuu tosi nopeasti. Välillä tulee tunne, että miten siinä pysyy perässä. Alussa kellään ei ollut rokotteita, mutta sen jälkeen tieto on lisääntynyt eksponentiaalisesti.
Ojala ja Kuitunen ovat huolissaan siitä, että tarttuva tauti peittää alleen toisia ongelmia, jota ei sen vuoksi huomata. Esimerkiksi syövän hoitovelka huolestuttaa.
– Ennen koronaakin terveydenhuolto oli aika kuormittunut, Ojala lisää.
Suomessa on yli 20 teho-osastoa, joiden havainnot karttuvat yhteiseen tietovarastoon. Laajan tietokannan avulla tehohoitoa on viety eteenpäin, kiittelee Kuitunen.
Tietokoneen kautta kouluttautuessa keskustelu kollegojen kanssa voi jäädä vajaaksi.
– En ole kahteen vuoteen jaksanut seurata kunnolla tehohoidon kehitystä. Monen muunkin sairauden kuin koronan tehohoito vaatii jatkuvaa perehtymistä ja uusien tutkimustulosten pohtimista.
He muistuttavat, että korona on vieläkin tauti, johon ei ole parannuskeinoa.
– Siihen eivät auta leikkaukset tai antibiootit; voidaan vain tukea ihmisen elimistöä, jonka on tehtävä varsinainen paranemistyö.
Vaikka elimistö näyttäisi jaksavan taistella, niin ei välttämättä käykään – ja tämä voi tapahtua nuorellekin. Potilaiden joukossa on monia iäkkäitä, mutta nuorin vuodeosastolla hoidettu on ollut 18-vuotias. Virusta ei siis varta vasten kannata hankkia.
– Korona syö keuhkon niin, että pahimmassa tapauksessa normaalia keuhkokudosta ei ole lainkaan. Eikä tiedetä, kenellä se menee niin pahaksi, Kuitunen kuvaa.
Varsinaista pelkoa nämä ammattilaiset eivät sano tuntevansa.
– Alussa ehkä, kun ei tiedetty, mikä tämä tauti on, ja Italiasta näkyi kauheita kuvia kuolleista, Kuitunen muistelee.
– On kyllä suuri kunnioitus tätä virusta kohtaan, Ojala sanoo.
Teholla alku oli helpompi, kun henkilökuntaa oli helposti saatavilla, ja teho-osastoja oli väliaikaisesti kaksi: toinen koronapotilaille ja toinen muille. Nyt hoidetaan kaikki, vauvasta vaariin.
On oltava rehellinen
Teholle päätyvät he, joille vuodeosastolla annettava lisähappi ja korkeavirtaus-happihoito eivät riitä. Pahin oire on yskänärsytys, jota seuraa tukehtumisen tunne.
– Aamuyöstä melkein koko vuodeosasto yskii, ja happitason romahduksia tulee, Ojala kuvaa.
– Yleensä vuodeosaston potilas on hyvin väsynyt, ja hoitajat ovat pukeutuneita kaapuun. Siksi kerron aina, kuka olen, ja kosketan. Potilaista aistii, että ovathan he peloissaan. Täytyy olla rauhallinen, kuunnella heidän tuntemuksiaan ja lääkitä.
– Voin kertoa, että arvot näyttävät hyviltä. Mutta kenellekään en voi luvata, etteikö tilanne menisi pahempaan.
Kuitunen lisää, että potilaille on oltava rehellinen: tehdään kaikki mitä voidaan.
Teho-osastolta parempaan kuntoon siirtyvät vuodeosastolle. Koska paikat ovat kysyttyjä, kotiin on lähtenyt heitäkin, jotka eivät välttämättä ole täysin toipuneita – ja osa on päätynyt takaisin sairaalaan.
– Muutamia ihaniakin uutisia on saatu.
– Siitä tulee sellainen jippii-tunne, kun on saatu potilas pois teho-osastolta hengissä, Kuitunen hymyilee.
Vuodeosaston hoitojaksot ovat koronapotilailla olleet poikkeuksellisen pitkiä, keskimäärin 11 vuorokautta. Kolmen kuukauden kuluttua kutsutaan kotoa jälkiseurantakäynnille.
Avusta kiittäviltä on tullut postikortteja. Viimeksi kyyneleet silmiin nosti kortti, jossa luki: ”Kiitos kun pelastitte meidän äidin.”
– Hoitoalalla pelastetaan jonkun äitejä, isiä, rakkaita. On rankkojakin hetkiä, mutta se kuuluu työnkuvaan, Ojala muistuttaa.
Henkilökunnalle välittyy luonnollisesti omaisten huoli, varsinkin kun nämä eivät pääse eristyshuoneissa olevien koronapotilaiden luo, vaan ovat välikäden tiedon varassa. Teholle omaiset pääsevät, jos loppu on lähellä. Lääkäri myös soittaa noin kerran viikossa.
– Teholle omaiset ja läheiset saavat soittaa koska vain, ja kysymyksiä pyritään laittamaan ylös. Mutta ihmiset kysyvät tosi vähän.
Ihmisille myös koetetaan puhua suomea lääkärilatinan sijaan. Vuodeosastolla hoitaja ei aina voi vastata, mutta soittaa takaisin.
Sairaalapastori vierailee paikalla pyydettäessä, aika usein. Näissä huoneissa myös puhutaan Jumalasta ja muista elämän suurista kysymyksistä.
– Hoitajat tarjoavatkin omaisille kriisiapua tai yhteyttä sairaalapastoriin, Kuitunen lisää.
Omaisten kanssa jutellaan yleensä rauhallisessa tilassa, ja omaisten niin halutessa pastorikin voi olla näissä keskusteluissa mukana.
Saman asian äärellä
Koronapotilaat muodostavat kohorttiosaston, eli saman tapahtuman – tässä tapauksessa saman taudin – kokevan joukon.
– Kohorttiosastolla kaikki ovat sitoutuneet hoitamaan koronapotilaita, ja siellä on tosi hyvä tiimihenki: työskennellään saman asian äärellä, Ojala kertoo.
Teholla hoitavat kokeneet hoitajat ja lääkärit. Kuitunen huomauttaa, että siksi muiden parissa on vasta-alkajia:
– Siinä mielessä ymmärrän, että meidän henkilökunta on aika väsynyttä, kun kokeneet koko ajan opettavat nuorempia.
Rokotevastaisuuteen he eivät halua ottaa kantaa, mutta suosittelevat rokotuksia vahvasti. Osastoilla valtaosa potilaista on ollut rokottamattomia. Lisäksi heillä on usein perussairauksia.
– Itselleni ei ollut vaihtoehtoa, ja uskon, että Suomessa nämä asiat ovat pitkälle tutkittuja, Ojala perustelee.
– Kolmannen rokotuksen saaneet sairastavat taudin lievänä flunssana. Kun tilanne venyy ja venyy, siitä tulee myös yhteiskunnalle kustannuksia, lisää Kuitunen.
Normaaliin pääsyä odotetaan täälläkin – joskaan se ei ehkä ole entisen lainen.
– Kyllähän meidän kaikkien arki on muuttunut, ja yhteiskuntakin on muuttunut koronan myötä, Kuitunen huomauttaa.
He ovat huomanneet hoitohenkilökunnan arvostuksen nousseen epidemian aikana – tosin palkassa se ei ole näkynyt. Toisaalta jalustalle ei ole nostettu:
– Teemme samanlaista työtä kuin tähänkin asti, ehkä vähän rankempaa tosin. Tarvitaan muutoskykyä, Ojala sanoo.
Ulkoilua ja tukea
Ojala toipuu työrupeamasta etenkin koiran kanssa.
– Myös lähipiiri ja ystävät ovat olleet koronan aikana tärkeät, varsinkin nyt, kun sosiaaliset kontaktit ovat olleet rajoittuneita.
Kuitusta palauttaa läheisten lisäksi ulkoilu: hän hiihtää, luistelee ja laskettelee, kesällä hoitaa puutarhaa.
– Ikoneita maalatessa olet paikallasi ja keskityt, se nollaa aivot. Eikä minulla ihan ”neuloosia” ole, mutta melkein.
Ojala tekee vuorotyötä, Kuitusella kuten muillakin lääkäreillä on normaalin työajan lisäksi pari-kolme päivystysvuoroa kuukaudessa. Omaiset ovat miettineet, uupuvatko he työssään.
Naiset ymmärtävät sairaalan johdon paineita, kun on pohdittava, mikä kussakin tilanteessa olisi paras ratkaisu, ja tilanteet muuttuvat jatkuvasti.
– Ei voi olla johdollekaan helppoa miettiä, miten saada henkilökunta sinne, missä kulloinkin tarvitaan. Ehkä yksittäisen työntekijän on vaikeampi nähdä kokonaisuutta, Kuitunen miettii.
– Ajattelen niin, että teen töitä Pirkanmaan sairaanhoitopiirille, ja teen sitä siellä, missä työnantaja minua kulloinkin tarvitsee, Ojala huomauttaa.
– Arvostan sitä, että joku jaksaa tätä johtaa, kun tauti on niin arvaamaton.
Hoitohenkilökunnasta on ollut pulaa Tampereellakin. Kuitusta ja Ojalaa mietityttää, mitä se tekee yksilöiden hyvinvoinnille, kun työntekijöitä on siirreltävä paikasta toiseen.
– Toisaalta tässä on se rikkaus, että näkee käytännössä, miten toisaallakin tehdään arvokasta työtä.
Ymmärrystä riittää jopa poliitikoille, jotka tekevät päätöksiä kovan paineen alla asiantuntijoiden tekemien arvioiden perusteella. Itselläkin asia pyörii ajatuksissa.
– Kun herään, mietin heti työasioita. Mutta onko se paha, Kuitunen kysyy.
– On osa palautumistani, että käsittelen asioita myös itsekseni, lisää Ojala.
Anne Kuitunen lainaa Turun tehohoidon ylilääkärin Mika Valtosen ajatusta:
– Ei tässä voi tulla kyyniseksi, tämän pitää koskettaa.
– Hoitajakin saa tuntea. Tässä tarvitaan nimenomaan herkkyyttä ja empatiakykyä. Mutta siitä pitää päästää irti, ettei se jää kuormittamaan itseä, Ojala muotoilee.
– Järven jäällä koiran kanssa ajatukset saa hyvin ihan muualle.
Teksti: Asta
Kettunen
Kuvat: Hannu Jukola
Tiina Ojala:
- 40 vuotta
- Asuu Sastamalassa
- Harrastaa koiran kanssa ulkoilua
Anne Kuitunen:
- 62 vuotta
- Asuu Orivedellä
- Harrastaa ulkoliikuntaa, ikonimaalausta ja neulomista
”Uskomattoman hienoa työtä”
Johtajaylilääkäri Juhani Sand on tehnyt pääosan urastaan kirurgina, mutta työskennellyt 15 viime vuotta toimialajohtajana ja erikoissairaanhoidon johdossa. Nykyisessä työssään hän on toiminut pari vuotta.
”Hän on ystävällinen ja hänellä on aina aikaa”, työtoverit kuvailevat.
– Sitä koettaa elää mukana ja tukea sen minkä pystyy, Sand myötäilee.
Aika tosin on epidemiatilanteessa jatkuvasti kortilla, sillä muutkin työt on hoidettava.
– Kyllä kiitostakin tulee, ja on ihan hienoa, jos arvostetaan. Tähän työhön kuuluu kaikenlaista negatiivistakin sosiaalisessa mediassa, mutta olen vähän yrittänyt suojella siltä itseäni.
Tukea tulee sekä johtoryhmältä että työtovereilta. Hyviä yhteyksiä on myös muiden yliopistosairaaloiden ja sairaanhoitopiirin kanssa. Omaa jaksamista tukevat luonnossa oleminen ja ystävät.
– Kaiken aikaa on julkisuuden ja poliittinenkin paine, kun on pystyttävä viemään omassa sairaanhoitopiirissä, kansallisesti ja valtakunnallisestikin yhtenäistä linjaa. Eli kyllä tässä saa hereillä olla.
Sandin on yllättänyt se, miten paljon taudista liikkuu kaikenlaisia uskomuksia.
– Sinänsä sairaanhoitoa kyllä arvostetaan, ja ollaan hirmuisen tyytyväisiä hoitoon pääsystä ja saadusta hoidosta. Henkilökunta tekee ihan uskomattoman hienoa työtä kaiken tämän paineen keskellä.
Sairastumisia on henkilökunnassakin tullut varsinkin viimeisimmän tautiaallon aikana.
– Onneksi ei ole ollut mitään massiivista poissaoloaaltoa.
Valmiuslailla pystyttäisiin velvoittamaan työntekijät ylitöihin ja alalta poistuneet hoitotyöhön.
– En välttämättä näe tarvetta henkilökunnan työhön puuttumiseen. Vapaaehtoisuuteen on ollut valmiutta kaiken aikaa.
Eläkeläisiäkin on kaivattu rokottajiksi.
– Olisi hienoa, jos rokottamisen lisäksi löytyisi vapaaehtoisia varsinaiseen potilastyöhönkin, heillä on hyvää kokemusta ja tietotaitoa. Se olisi suureksi avuksi. Ja kyllähän heitä on keikkatyössä ja muutenkin työelämässä ollutkin.
Epidemian omicron-aalto lienee Pirkanmaalla jo huipussaan. Silti ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, Sand toteaa.
– Mutta yhteistyöllä tästä selvitään. Viime kädessä nämä asiat ovat vähän isommassa kädessä.
Teksti: Asta Kettunen
Juhani Sand:
- Täyttää juuri 62 vuotta
- Asuu Kangasalla
- Harrastaa ulkoilua