Köynnöksenkantajien viikko: vapaaehtoistyö kutsuu tukemaan muita

Tampereen tuomiokirkon lehtereitä kiertää Hugo Simbergin fresko, Köynnöksenkantajat. Siinä kaksitoista poikaa kantaa elämän köynnöstä, kukin omalla tavallaan. Joillekin köynnös on raskaampi kantaa, joillekin helpompi – mutta kukaan ei voi kantaa köynnöstä yksin, siihen tarvitaan muiden tukea.

Köynnöksenkantajat on myös Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan vapaaehtoistoiminnan symboli. Tuomiokirkkoseurakunnan, Mummon Kammarin ja näkövammaisten toimintakeskus Myötätuulen vapaaehtoistoimintaan on mahdollista tutustua Köynnöksenkantajien viikolla, jota vietetään Tampereella 6.–13. syyskuuta.

Kolme aktiivista vapaaehtoista kertoo omat kokemuksensa.

Tilda Tamminen, 19:

Tilda Tamminen on tamperelainen lukiolainen, joka on oman rippileirinsä jälkeen toiminut isosena ja sen jälkeen riparin apuopettajana.

Tilda Tamminen on saanut isostoiminnan kautta paljon uusia kavereita.

– Isoseksi ryhtyminen oli minulle itsestäänselvyys. Vanhempi sisareni oli myös ollut isosena, eli tavallaan tämä tuli minulle automaattisesti, hän kertoo.

Riparin isosena toimiminen onkin nuorille luonteva tapa tulla mukaan seurakuntien vapaaehtoistyöhön. Isosena saa kokea olevansa avuksi nuoremmille rippikoululaisille ja pääsee tutustumaan omiin ikätovereihin.

Myös Tilda Tamminen kertoo saaneensa isostoiminnan ansiosta uusia kavereita.

– Olen saanut tosi hyviä ystäviä muista isosista. On hienoa, kun saa hengailla hyvässä porukassa ja voi olla oma itsensä.

Rippileireillä isosen tehtävänä on olla leiriläisten isompi kaveri, järjestää leikkejä ja ohjelmaa rippikoululaisille.

– Samalla voi näyttää, että tämä toiminta on ihan jees, eikä ole mitenkään noloa uskoa johonkin.

Isoseksi on kahden vuoden koulutus, mutta leirille voi hakea halutessaan jo ensimmäisen vuoden jälkeen. Mahdollista on myös jatkaa apuopettajaksi asti, kuten Tilda Tamminen. Apuopettajan työstä riparilla saa jo palkkaakin.

Riitta Sompa-Hokkanen, 66:

Riitta Sompa-Hokkanen on todellinen seurakunta-aktiivi sekä luottamustehtävissä että vapaaehtoistoiminnassa. Vapaaehtoisena hän on ollut mukana jo 1960-luvulta lähtien, kun hän pikkutyttönä virkkasi patalappuja merimieslähetyksen piirissä.

Huoli yksinäisistä ja lapsiperheistä sai hänet tarttumaan diakonia-asioihin, kun häntä pyydettiin mukaan Kalevan seurakunnan (myöhemmin Tuomiokirkkoseurakunnan) diakoniajohtokuntaan 1980-luvulla. Opettajana Sompa-Hokkanen on nähnyt lapsiperheiden hädän, ja hänelle on tärkeää, että on voinut auttaa.

– Se, että saa auttaa, antaa voimia myös itselle, sanoo hän.

Sompa-Hokkanen on ollut järjestämässä myös yhteislaulutilaisuuksia. Hän on ollut laulattamassa ihmisiä niin Tammenlehväkeskuksessa kuin Salhojankadun pubissakin. Salhojankadun joululauluista onkin tullut jo perinne, sillä tapahtuma täyttää tänä vuonna 10 vuotta.

Musiikki ja vapaaehtoistyö antavat voimia, sen on huomannut myös Riitta Sompa-Hokkanen.

Uuden vapaaehtoistyöntekijän on Sompa-Hokkasen mukaan helpointa tulla mukaan esimerkiksi eteiskahvituksiin, joita järjestetään kirkkojen eteistilassa messujen jälkeen.

– Ei tarvitse osata leipoa tai mitään, kahvinkeittokin opetetaan.

Eteiskahvituksissa ei kuitenkaan ole kyse pelkästä kahvinkeitosta, vaan ne ovat tärkeää seurakuntatyötä.

– Siinä pääsee kohtaamaan ihmisiä. Ihmiset puhuvat murheitaan ja saavat näin kuuntelijan.

Mukaan voi tulla myös esimerkiksi messujen virsikirjojen jakajana. Kun haluaa olla enemmän mukana jumalanpalveluksessa, on myös mahdollista toimia tekstinlukijana tai ehtoollisavustajana.

– Mukaan kannattaa tulla avoimin mielin, kaikille varmasti löytyy sopivia tehtäviä, kannustaa Sompa-Hokkanen.

Leena Silfverhuth, 65:

Leena Silfverhuth tuli mukaan näkövammaisten toimintakeskuksen Myötätuulen vapaaehtoistoimintaan vuosituhannen vaihteessa. Toimintaan osallistuminen tuntui luontevalta, sillä hän itse oli menettänyt näön toisesta silmästään muutamia vuosia aiemmin.

Näkövammaisten keskuksen toiminta on tarkoitettu kaikenikäisille, painottaa vapaaehtoisena toimiva Leena Silfverhuth. Hän kuuluu myös Sillan äänilehden lukijoihin.

– Ajattelin, että vapaaehtoistoiminnasta hyötyisin itsekin. Pystyisin auttamaan, mutta saisin samalla tietoa näkövammaisten asioista, kertoo Silfverhuth.

– Kävelin vain sisään Myötätuulen tiloihin ja sanoin: ”haluaisin tulla teille vapaaehtoiseksi.”

Silfverhuth on ollut avuksi monin tavoin. Myötätuulessa hän opastaa liikkumista, ja myös lukee mielellään. Toisinaan hän auttaa kirjoittamaan kortteja tai kirjeitä.

– Kaikkein tärkeintä on se, että on läsnä, pysähtyy kuuntelemaan. Iäkkäille yksin asuville on tärkeää, että heitä kuunnellaan.

Näkövammaisten keskus toimii Mummon Kammarissa, mutta toiminta on tarkoitettu kaikenikäisille näkövammaisille.

Toimintaa on myös keskuksen ulkopuolella. Rakennusarkkitehtina työskennellyt Silfverhuth on taitava kuvailemaan tiloja ja näkymiä, ja hän on muun muassa ollut mukana teatterinäytöksissä kuvailutulkkina. Tulkki istuu takarivissä kertomassa mikrofoniin näytelmän näkymiä näkövammaisille, jotka istuvat katsomossa kuulokkeet korvillaan.

Tukea voi antaa monin tavoin. Yksi vapaaehtoistyön muoto on Juttupuhelin, jonka päivystäjät soittavat kerran viikossa keskusteluseuraa toivoneelle.

Toiminnan voi aloittaa myös näkövammaisen ulkoilukaverina. Vapaaehtoisille on järjestetty kurssejakin, joilla opastamista harjoitellaan laput silmillä.

 –  Eräs ensimmäistä kertaa kävelyllä oppaana mukana ollut sanoi minulle ”et usko kuinka mua jännitti, mutta tämähän olikin helppoa”, kertoo Silfverhuth.

Vapaaehtoistyöstä kiinnostuneen kannattaa ottaa yhteys seurakuntaan tai tulla Köynnöksenkantajien viikolla paikan päälle juttelemaan.

Teksti: Kaarina Lehtisalo
Kuvat: Juha-Pekka Aaltonen

Lisätietoa: vapaaehtoistyo.fi/tampere

Palaa otsikoihin