Lapsettomuuden toisella kierroksella
Lapsenlapsettomuus on kokemus, joka ei juuri näy julkisessa keskustelussa. Tukea ja ymmärrystä on vaikeaa löytää.
Lapsettomuuden toisella kierroksella oleva Silja Vepsänrepo on valmis puhumaan, jotta muutkin voisivat saada tarvitsemaansa tukea.
– Kapuan tänne, kun kaipaan ilmaa omille ajatuksilleni.
Istumme korkealla kalliolla Porvoossa, Hamarin kylässä, joka on vanha veneenveistoyhdyskunta. Katsomme vehreitä Sahasaaria ja Haikoon selkää.
Näkymä on mieleenpainuva. Vepsänrepo osoittaa kohti kylää, jossa huvilat ja talot loistavat kirjavina auringossa.
– Tuolla on talo, jonka ostimme vuonna 1994 mieheni kanssa. Remontoimme taloa meille ja tuleville yhteisille lapsillemme suurilla toiveilla varustettuina.
Unelma ei koskaan toteutunut. Vuosien jälkeen suru on lieventynyt ja muuttanut muotoaan.
– Nyt olen kuitenkin siinä tilanteessa, jossa ikätoverini saavat lapsenlapsia. Heidän aikansa kuluu ja keskustelut pyörivät lastenlasten ympärillä.
– Nykyään minulta kysytään, joko minulla on lapsenlapsia tai kuinka monta. Olen lapsettomuuden toisella kierroksella.
Vaikka lapsettomuudesta puhutaan nykyään avoimemmin, vallitsee asian ympärillä hiljaisuus.
– Toisella kierroksella puhuminen on huomattavasti helpompaa. Riipivät epäonnistumisen ja toivottomuuden tunteet eivät enää ole läsnä, Vepsänrepo toteaa. Silti kipu viiltää välillä edelleen.
Lapsenlapseton rikkoo normia
Silja Vepsänrepo kasvoi maalla, jossa melkein kaikilla asui mummo tai vaari samassa pihapiirissä tai talossa. Sukupolvien väliset siteet ovat läsnä hänen työssään muistisairaiden vanhusten parissa.
– Agraariyhteiskunnassa, jossa nämä yhdeksänkymppiset ovat eläneet, kaikki sukupolvet elivät yhdessä ja pitivät toisistaan huolta.
Monien huoli onkin se, kuka pitää huolta ja puolia, kun siihen ei enää itse pysty.
– Vanhuksen huoneessa valokuvat tai niiden poissaolo kertovat paljon siitä, onko ihmisellä ollut muita ihmisiä lähellään, ja mikä on hänelle tärkeää.
– Vaikka lapsia olisikin, se ei takaa sitä, että ikääntynyt saa heiltä apua ja hoivaa, hän muistuttaa.
Hoiva onkin vain yksi näkökulma. Vepsänrepo uskoo, että lapsenlapsettomuuden kipeys liittyy ennen kaikkea tyhjän sylin kokemukseen ja niihin merkityksiin, joita isovanhemmuuteen liitetään. Isovanhemmuudesta puhutaan julkisuudessa paljon, useimmiten valoisassa ja onnellisessa sävyssä. Isovanhemmuus on normi, jota lapsenlapsettomuus rikkoo.
Hiljaisuuden rikkomiseksi lapsenlapsettomien tarinoille on suuri tarve.
– Minä haluan puhua, jotta tästä tulisi jaettu kokemus, ja jotta voisimme saada tarvitsemaamme tukea ja ymmärrystä.
Sumun keskellä eletyt vuodet
Vepsänrepo muistelee ajatelleensa jo lapsesta lähtien haluavansa joskus äidiksi.
– Teini-iän angstissa tosin kapinoin ja päätin, etten koskaan hankkisi lapsia, hän naurahtaa.
Silja tapasi puolisonsa ollessaan 20-vuotias. Hänen opintonsa olivat vielä kesken, ja suhteen alku oli haastava erityisesti ikäeron vuoksi. Puolisolla on lapsia, joiden yksinhuoltaja hän oli, eikä ympäristö aina katsonut parin yhteiseloa kovin suopeasti.
Pari meni naimisiin kuuden vuoden kuluttua ja siinä vaiheessa toivoi jo kovasti yhteisiä lapsia.
–Kun törmäsimme vaikeuksiin lasten saamisessa, ja puolisollani oli kuitenkin lapsia, koin, että olemme erilaisessa asemassa.
– Meillä on puolisoni kanssa hyvä suhde, mutta hän ei pysty silti koskaan ymmärtämään, miltä lapsettomaksi jääminen minusta tuntuu.
Pari kävi läpi pitkät ja vaikeat lapsettomuushoidot.
– Vaikenin ympäristölle täysin, koska asia oli minulle niin kipeä, Vepsänrepo muistelee.
– Elettiin aikaa, jolloin lapsettomuudesta ei juuri puhuttu. En muista tuota aikaa kovin tarkasti, sillä elin kuin sumussa.
Lapsettomuushoidoissa tehtiin seitsemän alkionsiirtoa, joista yksikään ei onnistunut.
– Kun yritin selittää myöhemmin asiaa ihmisille, kuvailin asiaa niin, että olen kokenut kuin seitsemän keskenmenoa. Eihän se niin ole, mutta siltä menetys tuntui.
Asia vaikutti myös ihmissuhteisiin, ja ystäviä jäi matkan varrelle. Samaan aikaan sisko, monet ystävät ja myös puolison tyttäret saivat omia lapsia.
– Olin ymmärrettävästi kateellinen ja katkera, ja miehelleni on varmasti ollut vaikeaa, kun meidän tilanteemme on varjostanut hänen onneaan lapsenlapsista.
Aktivisteja tarvitaan
Vepsänrepo peräänkuuluttaa aktivismia. Tärkeintä on vaikuttaa ihmisten tietoisuuteen ja ymmärrykseen siitä, mitä lapsettomuus on kokemuksena, ja että kokemus on kipeä myös niille, jotka eivät saa lapsenlapsia.
– Edelleen liian monet kuvittelevat, että on sallittua kommentoida muiden lapsettomuutta. Möläytyksistä pitäisi jo päästä, Vepsänrepo puuskahtaa.
– Me ihmiset teemme liian helposti päätelmiä toisista. Minunkin kohdallani on usein kuviteltu, etten vain ole halunnut lapsia, koska miehelläni jo oli.
Toinen, armollisempi kierros
Lapsenlapsettomuus kokemuksena on osattomuutta: ihminen jää paitsi siitä, mikä on normi, ja kaikkialla ympärillä. Osattomuus ilmenee myös odotuksissa, joita lapsetonta kohtaan kohdistetaan. Esimerkiksi yhdistystoiminnassa saatetaan olettaa, että lapseton pystyy aina venymään ja ottamaan vastuuta.
– Eräs tuttavani otti koiran, jotta hänellä olisi rajaamiseen sellainen syy, jonka muutkin ymmärtävät.
Hän muistuttaa, että yksi lukunsa keskustelussa ovat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat lapsenlapsettomat. Heidänkin tarinoilleen tulisi olla tilaa.
Tukea Vepsänrepo on löytänyt Simpukan kautta SYKE-ryhmästä. Simpukka-yhdistys on tahattomasti lapsettomien yhteisö. Ryhmän kautta löytyi myös ihminen, joka on samanikäinen ja samalta paikkakunnalta, ja josta on tullut tärkeä.
Silja Vepsänrepo toivoi lasta lopulta 16 vuotta. Pitkä odotus päättyi kohdunpoistoon.
– Lapsettomuuden keskellä ihminen toivoo onnea tässä ja nyt. Hän odottaa sitä, että voi kertoa kumppanille raskaudesta, kokea ja jakaa nuo hetket, joita lapseton kaipaa ja menettää, hän ajattelee.
Toisella kierroksella aikajänne on erilainen.
– Toivoa ja mahdollisuutta ei enää ole. Se tekee kokemuksesta erilaisen. Ei helpon, mutta kenties armollisemman.
Teksti ja kuvat: Johanna Repo
Tyhjästä sylistä tuli avoin syli
Tuore kirja Lapsettomuuden monet kasvot kertoo lapsettomuudesta ja puuttuvasta isovanhemmuudesta.
Teoksen on kirjoittanut tamperelainen toimittaja Pirjo Lääperi, joka nuorena toivoi saavansa lapsia, mutta toive ei toteutunut.
– Kun hyväksyin elämäntilanteeni, sain oivalluksen. Tyhjä sylini on avoin syli, johon mahtuu toisten lapsia. Aloitin vapaaehtoistyöt, joissa saan touhuta leikki-ikäisten kanssa. Kirjani avulla haluan antaa vertaistukea lapsettomille ja lisätä muiden ymmärrystä meitä kohtaan.
Kirja kertoo eläkeläisen näkökulmasta lapsettomuudesta ja lapsenlapsettomuudesta, josta ei ole paljon kirjoitettu. Lääperi jakaa kokemuksiaan satutätinä, varamummona ja kerhomummona toimimisesta.
– Kerroin kirjassa ensin oman tarinani, sitten etsin lisää haastateltavia verkon avulla.
Tarinansa kirjassa kertoo 18 ihmistä, joiden ikähaarukka on 25–75 vuotta.
– Mukana on yksineläjiä, pariskuntia, leski, uusperheitä, hedelmöityshoidoilla lapsia saaneita, sateenkaariperhe, adoptioperhe, tukiperhe sekä vapaaehtoisesti lapsettomia ja lapsenlapsettomia. Jokaisella on oma, erilainen tarinansa kerrottavanaan, sanoo Lääperi.
Pirjo Lääperi: Lapsettomuuden monet kasvot julkistettiin 2.5. omakustanteena.
Kirjatilaukset: pirjo.laaperi@kolumbus.fi
Kuva: Reijo Laamanen