Tuomiokirkon urut tarjoavat haastetta
Tampereen tuomiokirkossa on otettu pillit paikoiltaan ja levitelty yläparven penkeille. Soitin ei ollut huonossa kunnossa, mutta peruskorjauksen tarpeessa, kunnostajat kertovat.
Jukka Mäkilä korjaa soittopöytää, joka on purettu harvinaisen pieniin osiin.
– Kosketinten yhteydessä on tuhansia pieniä nahkaosia, joista osa on sellaisissa paikoissa, ettei niihin purkamatta pääse, hän huomauttaa.
Mäkilä arvelee, että pöydän rakentaminen on ollut haasteellinen jo tekijälleen: koska urut ovat isot, mutta soittajan on yletyttävä kaikkiin kytkimiin, sen sisäpuoli on jouduttu rakentamaan hyvin ahtaaksi.
Sama suunnittelija, Tampereen Vanhan kirkon urkurina neljä vuosikymmentä toiminut Aarne Wegelius, on myös Viinikan kirkon uruilla. Niitä kunnostettiin vuonna 2013.
Niissä on koppeleita eli sormioyhdistäjiä lähes yhtä paljon, vaikka urut ovat pienemmät. Isojen ja pienten urkujen sormiot ovat saman kokoiset, Mäkilä vinkkaa.
Näissä uruissa on 68 äänikertaa ja viisi siirtoäänikertaa.
Pientä näpräämistä
Soittopöydän sisällä on noin 1700 relettä. Sen pienistä nahkaosista suurin osa on vuodelta 1929.
Miehet nauravat ja kutsuvat porukkaa ”näprääjiksi”. Nimitys ei ole kaukaa haettu, sillä työskentelyolosuhteet ovat ahtaat ja homma pikkutarkkaa.
Työ on opittu tekemällä. Mäkilä tuli Urkurakentamo Veikko Virtaselle töihin reilut 20 vuotta sitten. Siinä ajassa on tullut kunnostettua monta pneumaattista soittopöytää.
Jari Hirvonen liimaa pieniä pussipalkeita.
– Jos nämä laittaa vinoon tai pistää liikaa liimaa, niin menee pieleen, hän huomauttaa.
Ammattitaitoa on kertynyt jo 33 vuoden ajalta vakituisissa hommissa, ja sitä ennen kesätöissä ja harjoittelijana.
Eläinten nahasta ja luista keitetty perinteinen liima haisee pahalle. Rakeet on lämmitettävä vesihauteessa, ennen kuin päästään kiinnitystöihin:
– Tämä on parasta liimaa näihin hommiin, tarttuu heti ja liimaa hyvin, Hirvonen näyttää oudon näköistä mönjää.
Esko Virtanen pyyhkii pilleistä pölyjä pois. Hän sanoo olleensa mukana isänsä, yli 40 vuotta urkuja rakentaneen Veikko Virtasen, mukana töissä oikeastaan aina.
– Olen kuullut, että kun äiti lähti viemään isoveljeä neuvojaan ja tuli takaisin, olin verstaalla nukkumassa ja isä teki töitä. Olen siis hengittänyt puupölyä vauvasta asti, hän hymyilee.
Välillä tuli tosin mieleen vaihtaa alaa, mutta veri veti kuitenkin urkujen pariin. Hänen mieleensä ovat etenkin vanhat kirkot, vaikka uusissakin on hienoja kohteita. Moneen tunnelmalliseen pyhättöön onkin tullut uran varrella tutustuttua.
Jotkin alkuperäisistä pilleistä olivat melko huonossa kunnossa. Pillejä on sekä puu- että metallirakenteisia. Suuri osa metallipilleistä on tinan ja lyijyn seosta, osa sinkkiä. Niiden materiaali on useimmiten peräisin Saksasta.
Hommissa tarvitaan perus-puuseppiä, mutta myös niitä, joilla on sävelkorvaa, eli heitä, jotka osaavat kuunnella pillin äänen väriä.
Kotimaiset urkurakentajat tekevät Virtasen mukaan edelleen laadukasta työtä.
– Sitä minä toivon, että työn tilaajat huomioisivat laadun kilpailutuksissa, ja että kotimaan tekijät pääsisivät tekemään näitä.
Hän varoittelee, että ammattitaidon säilymisestä kannattaa olla erittäin huolissaan.
– Tuntuu että uusia tekijöitä ei ole tulossa. Kun me ikäännytään, niin kuka näitä hommia tekee viidentoista vuoden päästä.
– Vanhemmat mestarit ovat aikanaan opettaneet meitä, ja nyt me oltaisiin valmiita opettamaan muita. Kyllähän nuoria on käynyt kokeilemassa, mutta vaatii vissiin jonkinlaisen hulluuden, että tälle alalle jää.
Timo Ahjotuli kunnostaa fasadin takana palkeita, ja niitä tässä soittimessa riittää. Jo viisi viikkoa samaa hommaa, ja kuudes on vielä edessäpäin.
Alun perin osat on tehty työpöydillä, missä pienten osien laittaminen on ollut helpompaa kuin niitä irrotettaessa ja palautettaessa korjausten jälkeen.
Yksitoikkoisten vaiheiden lisäksi hänellä on toinenkin selitys, miksi ala ei vedä nuoria:
– Työergonomia ja työolot ovat useimmiten olemattomat.
Ahjotuli on kuitenkin viihtynyt näissä töissä jo 12 vuotta. Uusien urkujen rakentaminen on työn suola.
Tänä ja viime vuonna rakentamolle on tuonut kiireitä muun muassa Tikkurilan uusien urkujen rakentaminen. Olli Talsi pyydettiin Tampereen-keikalle miespulan takia. Hän on valmistunut musiikkiteknologiksi ja hakee jatko-opiskelupaikkaa. Mahdollista olisi suunnata äänityksen oppiin, mutta tulevaisuuden suunnitelmat ovat auki.
Hänellä on yksi selitys sille, miksi ala ei vedä nuoria:
– Työn luonne on sellainen, että ollaan jatkuvasti tien päällä ja poissa kotoa. Se on iso tekijä ammatinvalinnassa.
Urut soivat pian suunnitellusti
Kanttori Esa Toivola sanoo, että kun hän tuli vakituisesti Tuomiokirkkoon töihin vuonna 2016, hänelle oli selvää, että kyseessä ovat yksi Suomen arvokkaimmista ja hienoimmista soittimista.
– Soittajan ja kuulijan kannalta lukuisat pikkuviat ja äänen ja koneiston epätasaisuus tekevät soittamisesta ja soinnista ikävämmän kuin mitä se voisi olla, hän arvioi ennen kunnostusta.
Näin isoa remonttia ei tälle soittopelille ole tehty 90 vuoteen. Sitä on toki huollettu matkan varrella, ja pienet soittopalkeet on vaihdettu 1990-luvulla.
Soitinta alettiin purkaa heti loppiaisen jälkeen. Suurimmat ja haastavimmat hommat olivat pöytä, pillit ja urkujen sisäosien tekniikka.
Kun urkurakentamon johtaja Heikki Autio ja tekninen johtaja Juha Virtanen pääsivät äänityshommiin, oli urakan valmistuminen taas edistynyt monta askelta.
– Työt ovat sujuneet suunnitellusti, Autio kertoo.
Hänen mukaansa kyseessä ovat harvinaiset ja poikkeukselliset urut. Vuonna 1907 valmistuneen Tuomiokirkon ensimmäiset urut olivat kooltaan pienemmät ja ominaisuuksiltaan nykyisiä urkuja vaatimattomammat.
Kangasalan Urkutehdas rakensi ne uudelleen vuosina 1928–1929 käyttäen hyväksi alkuperäisiä Walcker-rakentamon pillejä. Isoissa äänikerroissa lähes kaikki pillit ovat edelleen paikoillaan, ja arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema julkisivu lähes tuossa asussaan.
– Se on syy, miksi se soi omalla tavallaan. Lopputulos on persoonallinen ja ainutkertainen.
Takana olevan ikkunan piti näkyä, mikä on vaikuttanut tämän soittimen muotoon. Ilman ikkunaa suunnittelija olisi tehnyt niistä eri näköiset, Heikki Autio arvelee.
Soittimen suunnittelija Aarne Wegelius oli paikallinen suuruus, mutta erittäin kansainvälinen. Hän oli tuomassa urkujen uudistusliikettä Suomeen ja tiesi hyvin, mitä Euroopassa tapahtui, Autio kertoo.
Pneumatiikka toimii tässä erittäin pienellä paineilmalla.
Aution mukaan täyspneumaattisia urkuja ei aina arvostettu, niiden sointia muutettiin
ja niitä purettiin pois.
– Sota ei juuri tuhonnut meillä kirkkojen urkuja, mutta 1950-luvulla käsitys taiteesta ja estetiikasta poikkesivat aikaisemmista. 1960-luvulla uudistus alkoi vaikuttaa Suomessa, ja kun samalla kirkkoja nykyaikaistettiin ja asennettiin lämmitysjärjestelmiä, joista osa toimi huonosti, nämä asiat vaikuttivat yhtä aikaa.
Eri tyyleillä on arvonsa
– Urut ovat eläneet ajan mukana, ja jokainen sukupolvi on rakentanut niistä pikkuisen erilaisia. Lisäksi jokaisella rakentajalla on ollut oma makunsa.
– Soittimissa on tyypillistä korjattavaa elinkaaren tietyssä vaiheessa. Ne ovat kuitenkin yksilöitä, ja kunnostustarve riippuu siitä, missä olosuhteissa ne ovat olleet.
– Ongelma on tällä hetkellä se, että seurakuntien talous on tiukilla. Uusia urkuja valmistuu yhtä vähän kuin 1990-luvun lama-aikana. Monissa paikoissa olisi kuitenkin tarve uusille uruille tai vähintään peruskorjauksille.
Nämä urut on rakennettu aikana, jolloin kirkkoja ei vielä lämmitetty.
– Ne ovat hyvin herkkiä kosteudelle ja lämpötilan vaihteluille. Pneumaattisissa uruissa riittävän suuri ilmankosteus on täysin olennaista. Koneisto reagoi liialliseen kuivuuteen ja on vähemmän tiivis.
Soitin ja sointi elävät
Maailman vanhimmat vielä käytössä olevat urut ovat lähes 600 vuotta vanhat, ja Suomessa urut ovat olleet ainakin jo vuonna 1465. Vanhin Suomessa säilynyt urku on nykyisin Kansallismuseossa säilytettävä Nauvon positiivi 1600-luvulta. Vanhimmat käytössä olevat urut maassamme ovat 1800-luvulta.
Autiota kiinnostivat nuorempana urut sekä soittimena että kokonaisuutena.
– Kosketus, miltä tuntuu soittaa. Se tuntuu sormenpäissä, milloin pilli lähtee soimaan ja lopettaa. Pillit myös reagoivat toisiinsa, ja voivat työntää toisensa pois vireestä.
Äänittäjä tekee pilliin saundin.
– Sointi on varmasti olennainen syy siihen, miksi ryhdyin urkurakentajaksi. Harrastin kosketinsoittoa, mutta puutyökin oli hirveän mielenkiintoista.
Vuoden pestin jälkeen Kangasalan Urkurakentamolla hän lähti Saksaan opiskelemaan ja työskentelemään.
– Siellä oli alan ainoa oppilaitos koko maailmassa ja vahva perinne. Sen lisäksi että oppi sen ammatin, sai alan kulttuuria ja perspektiiviä ja näki vanhoja historiallisia urkuja.
Teksti: Asta Kettunen
Kuvat: Hannu Jukola
Yleisurkujen tavoittelija
Aarne Wegelius (1891-1957) tavoitteli yhtenäistä kokonaissointia.
Wegelius-urkujen yleisvaikutelma on romanttisen hämyinen, ja sointi sisältää vain illuusioita klassisemmista väreistä.
Avoin, kaappia vailla oleva pillistö, leveä ja väljä sijoittelu yhdessä pyöreän ja laulavan äänityksen kanssa rakentavat romantiikalle luonteenomaista maalailevaa ja ääriviivoiltaan pehmeää sointia.
(Lähde: Pentti Pelto: Puoli vuosituhatta suomalaisia urkuja. Organum-seura 2014)
Lisätietoa:
Juttu Aleksanterin kirkon urkujen kunnostuksesta vuonna 2013 Tampereen Kirkkosanomien sivuilla
Urkurakentamo Veikko Virtanen Facebookissa
Anttikoski Helga: Marianpäivän konsertti Viinikan kirkossa 13.3.2016 ja katsaus pneumaattisen urun rakenteeseen
Jari Vainio 29.06.1995: Aarne Wegelius