Irja Aro-Heinilän romaanissa Tansanian naiset toimivat
Tuore mango tuoksuu ja maistuu, helle paahtaa, sade pehmittää tien liejuksi ja Tansanian Morogoron kaupungissa ihmisiä on kaikkialla. Naiset joutuvat hakatuiksi, jätetyiksi tai molempia. Sitkeydellä ja kovalla työllä saadaan lapset kouluun.
Vuodet lähetystyössä Tansaniassa ja sitä ennen Keniassa jättivät jälkensä Irja Aro-Heinilään. Myöhemmin Suomessa äänet, maut ja tuoksut tulvivat melkein itsestään kirjan sivuille – ja ennen kaikkea tutuiksi tulleet naiset ja heidän elämänsä.
Romaanin nimeksi tuli Kun emme muuta voi. Julkaisija, kustannusyhtiö Warelia, tarjosi sitä ehdolle Vuoden kristilliseksi kirjaksi.
– Luulin, että en kirjoita kristillistä kirjaa. Kun itse kirjoittaa niin vain kirjoittaa – ei tiedä, miten se kenellekin avautuu, sanoo Aro-Heinilä.
Monet kirjan henkilöistä käyvät kirkossa. Toisaalta Tansaniassa yksi kohteliaista tutustumiskysymyksistä on: missä rukoilet? Vastaus on usein jokin kirkko, melko usein moskeija, silloin tällöin jokin muu uskonyhteisö.
Yksi kirjan keskeisistä aiheista on tyttöjen ympärileikkaus eli sukupuolielinten silpominen. Se kuuluu yhä perinteisiin osalla Tansanian noin 140 heimosta, ei kuitenkaan läheskään kaikilla.
– Kyllä meillä pitää tietää sukuelinten silpomisesta ja ainakin yrittää ymmärtää, mistä nämä kauheudet johtuvat. Perinteen paine usein murtaa naisten itsenäisyyden määrätä omasta kehosta.
”Näitä naisia tulee myös Suomeen”
Kirjan henkilöistä Mama Mlyukalla on selvä esikuvansa tosielämässä, Aro-Heinilä kertoo.
Mama Mlyuka on ammatiltaan seurakuntatyöntekijä eli Parish Worker. Hän järjestää rivakasti vaikka mitä: apua seurakunnan köyhille, näytelmäkiertueen, jolla nostetaan naisten kokemia ongelmia esiin sekä pienen vuokratalon valkoiselle naiselle, joka tulee Morogoroon tekemään sairaanhoitajan lopputyötään. Lopputyön aiheena on juuri tyttöjen ympärileikkaus.
– Miksi tyttöjen ympärileikkauksesta pitää puhua? Näitä naisia tulee myös Suomeen. Toivon, että tämä kirja leviäisi terveydenhoitoalan ihmisten pariin, perustelee Irja Aro-Heinilä.
Tyttöjen ympärileikkauksesta ja monesta muustakin asiasta on romaanissa sanottavansa Rosella, nuorella masai-heimoon kuuluvalla naisella. Rose vie loppuun oikeustieteen opintonsa ja asettuu vastustamaan suvun kaavailemaa avioliittoa.
Ensi keväänä Aro-Heinilältä on tulossa toinen kirja, jossa Rose käy tuomarina naisten kohtaamien vääryyksien kimppuun. Yksi niistä on leskeksi jääneiden naisten asema.
– Heiltä saatetaan viedä kaikki, kun mies kuolee, jopa vaatteet päältä.
Opettajan roolista pois
Irja Aro-Heinilä on aiemmin julkaissut muun muassa runokirjoja. Kun emme mitään muuta voi -romaanin syntyyn tarvittiin kuitenkin koronaepidemian tuoma eristys ja tapahtumattomuus. Seurakunnalliset ja muut menot pysähtyivät, lapsenlapset eivät enää tulleet isovanhemmille hoitoon.
Irja ja Veikko Aro-Heinilä elelivät kotonaan Naantalin Livonsaaressa. Veikko neuloi pitkiä värikkäitä sukkia ja lähetti niitä ystäville ja sukulaisille, Irja kirjoitti kirjaansa. Pakastimessa oli marjoja, sieniä ja muutakin, naapuri toi kaupasta ruokatavaraa.
– Se oli meille pitkä hiljaisuuden retriitti, meillä ei ollut hätäpäivää siellä.
Irja oli juuri ennen koronaepidemiaa aloittanut kirjailija Kaisa Raittilan ohjaamalla kirjoittajakurssilla.
– Kaisa sanoi suoraan, ja se on hyvä. Oli kova työ päästä pois tästä opettajan roolista. Oivalsin ryhmässä, mitä se opettaminen on ja miten sen saa pois.
Luokanopettaja on Irja Aro-Heinilän ensimmäinen ammatti. Myöhemmin hän opiskeli papiksi ja teologian tohtoriksi asti.
Kimbilio on turvapaikka
Kun romaani oli valmis, tuntui oikealta omistaa se Ruth Mmarille, ystävälle vuosien takaa. Häneen Irja Aro-Heinilä tutustui lähetystyössä Tansanian Morogorossa 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa.
Ruth Mmari on seurakuntansa naistyön vaikuttaja ja henkilö Tansanian ensimmäisen naisten ja tyttöjen turvakodin, Kimbilion, takana. Hän ei tiennyt, että maailmassa on turvakoteja – mutta halusi perustaa talon, johon kotona väkivaltaa kohtaavat naiset voisivat mennä pakoon ja saada apua.
Vuonna 2017 avatussa Kimbiliossa – suomeksi turvapaikassa – on nyt asukkaina lähinnä lapsi- ja teiniäitejä. Osa heistä on insestin uhreja, osa muulla tavoin hyväksikäytettyjä. Iältään he ovat 10–12-vuotiaita, jotkut 14-vuotiaita. He viipyvät Kimbiliossa noin kolmesta kuukaudesta vuoteen, minkä jälkeen etsitään paikka esimerkiksi sukulaisten luona.
– Ennen nämä tytöt on jätetty kokonaan oman onnensa nojaan, ja vanhemmatkin ovat saattaneet hylätä. Koulusta edelleen joutuu pois, kun on raskaana, kertoo Aro-Heinilä.
Matka ensimmäisestä hankesuunnitelmasta Kimbilion avaamiseen kesti noin vuosikymmenen. Morogoron hiippakunta järjesti tontin, varat rakennustyöhön kerättiin pääosin Suomesta. Yksi tukijoista on Lempäälän seurakunta.
– Minun nopea mieleni ei haluaisi näin hidasta muutosta, Irja Aro-Heinilä myöntää.
Teksti: Elina Korkee
Pastori Irja Aro-Heinilä on suorittanut myös hierojatutkinnon, ja hieroi esimerkiksi Tampereen Tuomiokirkkoseurakunnan lähetystyön vapaaehtoisia ja lähetyksen ystäviä leirillä Ilkossa vuonna 2016. Tuotto ohjautui tietenkin Kimbilion naisten ja tyttöjen turvakodin hyväksi.
Kimbilio YouTubessa