Kaksi kättä aina käytössä
Lastentarhanopettaja, kirjoittaja, neljän lapsen äiti, isoäiti Marjo Lehikoinen touhuaa Tohlopin Uimaseuran pukukopilla kiharat hulmuten. Uudet muovimatot leikkautuvat vauhdikkaasti ja suursiivouksen jäljiltä kopissa tuoksuu raikkaalta.
− Tämän jälkeen menen kyllä uimaan, Lehikoinen huudahtaa iloisesti moppi kädessään.
Uimaseuran tuoreen vapaaehtoistyöntekijän sydämeen on ilmiselvästi kirjoitettu halu auttaa. Kun uimaseuran sähköpostissa kyseltiin talkoolaisia, Lehikoinen vastasi ensimmäisten joukossa. Tätä nykyä häntä voi kutsua siivoustiimin vastaavaksi.
− Vapaaehtoistyö on työn vastapainoa. Voimaannuttavaa ja iloa tuottavaa tekemistä. Siivoamisesta olen myös aina tykännyt. Se on ainoa tehtävä, josta olen saanut diplomin. Isoset antoivat sen erään rippileirin päätteeksi tunnustuksena hyvin hoidetusta vessojen pesusta, hän naurahtaa.
Voi helposti sanoa, että Marjo Lehikoisen kohdalla ovat ”kädet ja jalat Jumalan käytössä”. Auttamistyössä tutuiksi ovat tulleet niin tuberkuloosisairaala ja vanhainkoti kuin narkomaanikotikin.
− Kävimme mieheni ja muutaman ystävän kanssa seitsemän vuotta Viipurin alueella. Näitä kuukausittaisia matkoja odotti, vaikka ne teettivät suuren määrän valmistelutöitä, kuten avustuskuorman pakkaamista.
Työkseen Lehikoinen on tehnyt monenlaista lasten hoitamisesta asiakaspalvelutehtäviin. Hänet voi muistaa myös Suomen ensimmäisen kristillisen tv-kanavan Sanaa naisilta -ohjelmasta.
− Vanhanaikainen lastentarhanopettajakoulutus on antanut hyvät eväät. Selkäytimeen tallentuneet kasvatus- ja muut elämäntaidot ovat olleet käytössä riippumatta siitä, olenko työskennellyt lasten, nuorten tai aikuisten parissa, hän miettii.
Rohkeus kysyy uskoa
Vuosituhannen vaihteessa Lehikoinen muutti perheineen Yhdysvaltoihin. Sillä matkalla hän löysi lapsuutensa Jeesuksen. Näistä ja muista kiemuroista, kuten uuden aviopuolison löytämisestä kristilliseltä deittisivustolta, hän kertoo kirkkain silmin, hyväsydämisesti.
Moni haluaa pitää hengenasiat itsellään, joten on virkistävää tavata hänetkin, joka ei kätke uskoaan. Kun on jälleen maanantai, uimakopin siivouspäivä, mietin, onko Lehikoinen paikalla; pysähtyykö taas puhumaan uskostakin hämääntymättä kuulijan hämmennyksestä.
− Jätän joka aamu päiväni Jumalan käteen. En kaavamaisesti tietyllä tavalla rukoillen, vaan luonnollisesti luottaen ja pyytäen, että Pyhä Henki johdattaa askeleeni ja ajatukseni päivän mittaan tahtonsa mukaan, Lehikoinen toteaa myöhemmin.
Vastikään hän julkaisi omakustanteisen kirjansa Turva Jumalassa.
− Toivon kirjani tasoittavan tietä todellisen rakkauden ja ikuisen elämän lähteelle, Lehikoinen tähdentää.
Kukapa ei haluaisi olla rakkauden ympäröimä? Lehikoisen kanssa juttelu ei tunnu käännyttämiseltä. Itseään hän kuitenkin haastaa.
− Eräänä iltana rohkaisin mieleni ja kävelin Tohlopin rantaan ottamaan selvää, miten voisin aloittaa avantouinnin. Avannosta tuli nopeasti todella tärkeä latautumispaikka, hän kertaa parin vuoden takaista muistoa.
− Kylmään veteen pulahtaminen nollaa päätä ja antaa iloa elämään. Avannosta noustessa on joka kerta voittajan fiilis.
Tällä hetkellä Raholan mummulassa odotellaan toista lastenlasta. Takapihan terassilla on mukavasti tilaa lastenvaunuille.
Teksti: Elisa af
Hällström
Kuva: Hannu Jukola