Pappi on hoivakodissa ihmisenä ihmiselle
Hoivakoti Koivupirtti Tampereen Petsamossa päätti puolisentoista vuotta sitten ottaa palkkalistoilleen papin, eikä päätöstä ole tarvinnut katua.
– Voin suositella sitä kaikille. Vaikka palveluntuottajilla raha on tiukassa, tämä on tahdon asia, sanoo Koivupirtin säätiön toimitusjohtaja Johanna Santaniemi.
Talon puolensataa asukasta ovat ottaneet päätöksen mielellään vastaan. Santaniemi myöntää suoraan, ettei tiedä, mitä papit talossa tekevät, mutta hän on huomannut tarpeen ja avun kohtaavan.
– Luotan siihen, että he tapaavat niitä ihmisiä, joilla on tarve tapaamisiin.
Koivupirtissä liperikaulaisen ystävän kaipuu näkyy Santaniemen mukaan jo sellaisillakin ihmisillä, jotka eivät muuten ole olleet papin kanssa tekemisissä. Työntekijöidenkin asioista kiinnostunut sielunhoitaja on tärkeä myös henkilökunnalle.
Hoivakodin palkkaama pappi on harvinaisuus: Tampereella tiettävästi sellainen on aiemmin ollut palkkalistoilla vain Pirkanmaan Hoitokodissa. Pappeja ja muita seurakuntien työntekijöitä toki käy vierailulla.
Sairaalasielunhoitaja ja tutkija Jari Pirhonen oli viime vuonna pappina Koivupirtin lisäksi Suomen Adventtikirkon omistamassa Nurmikodissa Aitolahdessa, jossa käy toisinaan edelleen.
Tänä vuonna hänen työhönsä kuuluu tutkijan työn lisäksi kotona asuvien ikäihmisten psykososiaalisen hyvinvoinnin kehittäminen Tampereen seurakuntayhtymän palveluksessa.
Santaniemi on vakuuttunut papin ”hengailun” tarpeellisuudesta.
– Voisivatko useammatkin hoivakodit palkata papin päiväksi viikossa, Pirhonen vinkkaa.
Ajatukseen on jo saatu innostumaan Sointu Senioripalvelut, jossa pappi on niin ikään työskennellyt 20 prosentin työajalla. Hoivapastori-yhteistyötä mietittiin myös viime vuonna järjestetyssä seminaarissa.
Jumalan ja kuuntelijan kaipuu
Tutkijan päätyminen papiksi johtui Pirhosen mukaan omasta henkilökohtaisesta etsinnästä ja Jumalan kaipuusta.
– Kun sosiaalitieteissä yritin saada tutkimuksiin mukaan hengellistä ulottuvuutta, huomasin ettei se kiinnosta toisia tutkijoita. Niinpä lähdin lukemaan teologiaa.
– Kun minulta kysyttiin, mikä sai tähän työhön, vastasin, että näiden ihmisten turvallisuuden tunteen parantaminen.
Tämän vuoden alusta Koivupirtin pastoriksi palkattiin jo eläkkeelle siirtynyt Taru Varpenius, joka työskentelee talossa torstaisin. Hän on tehnyt elämäntyönsä Tays:in sairaalasielunhoitajana, mutta kertoo työn olevan niin mukavaa, että sanoi Koivupirtin tiedusteluun mielellään ”tahdon”.
– Päädyimme palkkaamaan hänet, kun Jari palasi täysipainoisemmin tutkimustyöhön. Useimmiten kyllä riittää, että Taru tulee torstaisin: se tuo tiettyä turvaa asukkaille, Santaniemi kertoo.
Pirhosen mukaan keskusteluista varsinaisesti hengellisiä on pieni osa.
– Ihmiset kaipaavat kuuntelijaa, sitä, että jollakulla on aikaa ottaa kontaktia. Sitähän hoitajatkin tekevät sen verran kuin heillä on aikaa, mutta pappi istuu varta vasten heidän kanssaan.
Varpeniuskin on huomannut kohtaamisen tärkeimmäksi. Hän on myös toisinaan käynyt jakamassa ehtoollista sunnuntaisin, sillä tutut rutiinit, kuten ehtoollisen saaminen juuri sunnuntaina, ovat iso asia hyvinvoinnille.
– Asukkaat ovat sen ikäisiä ihmisiä, että he kunnioittavat jumalanpalvelusta; se on heille juhlallinen ja arvokas tilaisuus, on Santaniemi huomannut.
Siksi jumalanpalveluksen pitää mennä tutun kaavan mukaan. Myös toimittavan papin levollinen läsnäolo on tärkeää, sanoo Sari Kärhä, joka työskentelee sairaalapastorina ja työnohjaajana Koukkuniemen alueella.
– Ja pyhän tuntu, Varpenius lisää.
Kärhän mukaan työn ydintä ovat kahdenkeskeiset keskustelut ja jumalanpalveluselämä laajasti ajatellen – osastohartaudet, saattohartaudet ja yksityiset ehtoollisenvietot. Hoivakotipapin työssä korostuu lisäksi ”tavallisessa arjessa” rinnalla eläminen.
– Sairaalapappi ei kohtaa asukasta oman missionsa kanssa, hän täsmentää, ja muistuttaa, että asukkaan ja hänen läheistensä tilanne ja sen hetken keskusteluntarve määräävät tapaamisen sisällön.
Vaikeitakin asioita
Koivupirtin säätiö perustettiin 60 vuotta sitten. Nykyään suurin osa asukkaista on muistisairaita.
– Vaikka puheesta ei välttämättä saa selvää, tärkeää on tunne, että minä välitän ja olen tässä, Pirhonen kuvailee.
Hän muistuttaa, että asukkaat useimmiten kuuluvat kirkkoon.
– Jos he eivät pääse kirkkorakennukseen, papin pitää tulla heidän luokseen. Hehän myös maksavat meidän palkat, hän hymyilee.
– Bonuksena on viihtyminen näiden ihmisten kanssa, Kärhä lisää.
Pirhonen painottaa, ettei vanhuus ole ratkaistavissa oleva ongelma tai sairaus. Hän lisää, että kyllä hoivakodissa kuollaankin.
– Silloin huomaa, miten tärkeä ihmisille on, että omalla rakkaalla on joku, joka tuntee hänet ihmisenä.
Ja kun joku on pyytänyt hartautta, hän on sen pitänyt.
– Olen toiminut ikäihmisten tutkijana kymmenen vuotta ja haastatellut heitä heidän kokemuksistaan. Kun kysyin eräältä ihmiseltä, mikä eniten tukee hänen hyvinvointiaan, hän sanoi: toimiva rukousyhteys.
Kun joku pyytää pappia paikalle, ajatellaan usein kuoleman käyneen vierailulla. Kyse on kuitenkin muustakin.
– Papin kanssa otetaan esiin esimerkiksi omaan elämäntarinaan liittyviä merkittäviä asioita – joskus niitäkin, jotka painavat omaatuntoa. Myös kysymyksiä Jumalasta, tai vaikkapa hautaustapaan liittyviä asioita, halutaan pohtia yhdessä, Kärhä sanoo.
– Psykiatri ehkä yrittää ratkaista ongelman ja etsiä vaihtoehtoja, mutta papilla tehtävänä on vain kuunnella, pohtii Santaniemi.
Omat huolen aiheet alkavat tulla pintaan vasta sitten, kun papin naama on tullut tutuksi, on Pirhonen huomannut.
Kärhä vahvistaa, että luottamuksen löytyminen vaatii usein aikaa. Mieltä painavista asioista voi kuitenkin toisinaan olla helpompi puhua työntekijän kanssa, joka on hieman kauempana kuin oman hoivayksikön jokapäiväinen henkilökunta.
– On myös yllättävää, miten avoimia ihmiset ovat kertoessaan kipeitäkin asioita jopa vuosikymmenien takaa. Kun saa elää pitkän elämän, uusia asioita voi nousta pinnalle, ja niitä voi tarkastella ehkä hieman erilaisesta näkökulmasta uuden ihmisen kanssa, hän aprikoi.
Ei hoitopaikka vaan koti
Pirhonen on tutkijan urallaan huomannut, että hoivakotien laadussa on paljon vaihtelua. Pienissä paikoissa hoiva vaikuttaa usein toimivan paremmin. Toinen toimiva malli on yhteiskunnallinen yritys, jossa kerätty raha käytetään toiminnan kehittämiseen.
Sari Kärhän mukaan myös johtaminen ja oma työtiimikin vaikuttavat siihen, onko henkilökunta kiinnostunut, innostunutkin, oman työnsä kehittämisestä.
Santaniemi arvioi, että Koivupirtin maine työnantajana on hyvä. Sen voi päätellä työntekijöiden pienestä vaihtuvuudesta.
– Hoitajat saavat terveydenhoitoalan koulutuksen, mutta monesti unohtuu, että tämä on sosiaalialan työtä. Hoivakoti ei ole hoitolaitos, vaan tukee asumista.
–Tämä on näiden kaikkien ihmisten koti. Jos jonkun hampaat jäävät pesemättä, se ei ole iso asia siihen verrattuna, että kaikki ovat hyvällä tuulella, vahvistaa Santaniemi.
Hoivakodeissa panostetaan nykyään aktiviteetteihin, mutta kaikki eivät halua niihin mukaan. Usein ihmisellä kuitenkin on toisen ihmisen ja keskustelun tarve.
– Uudessa vanhuspalvelulaissa määrätään, että joka päivä pitää olla sosiaalista kanssakäymistä edistävää toimintaa. Mutta on myös ”änkyröitä”, jotka eivät halua tulla mihinkään, Santaniemi hymyilee.
Vieraat – kuten lapset, eläimet, kanttorit ja kuorot – ovat ylipäätään tervetulleita ja piristäviä. Yhdessä laulettu Enkeli taivaan voi olla pitkänkin ajan kohokohta, ja tuoda muistisairaan olemaan läsnä.
Huumori on yksi voiman lähteistä. Pirhonen on myös täyttänyt pienen toiveen kauppakuljetuksesta, sillä eräälle asukkaalle on tärkeää huomioida jalkahoitaja suklaalla.
Koukkuniemessä tehdään yhteistyötä diakoniatyöntekijän kanssa asiakkaan kotiuduttua sairaalasta, ja jumalanpalvelus järjestetään kerran kuukaudessa.
– Hoivakodeissa työskentelevät pitävät tiiviisti yhteyttä seurakuntiin ja pohtivat, miten yhteistyötä hoidetaan. On hyvä, että kullakin hoivakodilla on tietty henkilö, jonka työhön se kuuluu, ja johon voi ottaa yhteyttä, Kärhä miettii.
Yksi Koivupirtin asukkaista on 77-vuotias Pirkko Lemettinen. Hänellä välit Nurmijärvellä asuvaan tyttäreen olivat päässeet etääntymään.
– Jari on rohkaissut olemaan häneen yhteydessä, ja olen myös saanut kontaktit lapsenlapsiin, Lemettinen iloitsee.
Nyt tytär soittelee ja on tulossa keväällä käymään. Toinen lapsenlapsista asuu Ranskassa; häneen yhteys toimii myös poikaystävän kautta, joka on oppinut suomea.
Viime vuoden kohokohta oli Tampere-talossa järjestetty poliisien juhlakonsertti, jossa Lemettinen kävi Juha Pirhosen kanssa.
– Täällä yksinäisyys välillä huutaa, mutta papin kanssa juttelusta on iloa. Ihan samat vaivatkin meillä on, Lemettinen hymyilee.
Teksti: Asta Kettunen
Kuvat: Hannu Jukola
Elämänlaadulla on väliä myös ehtoopuolella (Silta 2.10.2019)