Kirkon rajoilta etsitään aitoa yhteisöllisyyttä
Yhtenäiskulttuuria seuranneessa maailmassa uskonnollinen yhteisöllisyyskin hakee uudenlaisia muotoja. Jälkimodernissa yhteiskunnassa kaikille sopivaa uskonnollista ratkaisua ei ole.
Tutkimuksen keskeisenä aineistona ovat kolmen uskonnollisen yhteisön 20 jäsenen kanssa tehdyt teemahaastattelut. Niissä keskityttiin erityisesti käytettyyn uskonnolliseen kieleen ja kuvauksiin liittymisestä, irtautumisesta sekä sitoutumisesta omaan yhteisöön.
– Aluksi ajattelin tutkivani fundamentalismia ja siihen liittyviä ilmiöitä, mutta sitten ajatukseni suuntautui pienempiin, kirkosta irtautuviin yhteisöihin. Minua kiinnosti muun muassa se, miksi kirkosta lähtee pois pappeja, ja miksi he alkavat perustaa omia yhteisöjään kirkon laitamille, tutkija kertoo.
Teologian väitöskirjan tekijäksi Rantala on aika poikkeuksellinen, koska hän ei työskentele kirkon, hengellisen järjestön tai korkeakoulun palveluksessa. Mies on taidepainotteisen, Helsingissä toimivan Sibelius-lukion rehtori.
– Rehtorin työn ohella olen toiminut myös kouluttajana ja työnohjaajana. Sitä kautta myös erilaisten yhteisöjen toimintaperiaatteet ja pelisäännöt ovat tulleet minulle tutuiksi.
Tyypillistä ihmistä ei löydy
Istumme tekemään haastattelua helsinkiläiseen keskustakahvilaan, jossa Hannu Rantala aluksi kertoo väitöstutkimuksensa taustoista.
– Kirkon jäsenmäärä on vuodesta 2005 laskenut jatkuvasti. Se tarjoaa ympäristön, jossa uskonnon tutkijan on herkullista tehdä tutkimusta.
Rantala kuvailee tutkimuksessaan jälkimodernia yhteiskuntaa, jossa ihmiset toimivat myös hengellisellä alueella eri tavalla kuin menneinä vuosikymmeninä.
– Ennen merkitystä elämään saatiin siitä, että oltiin osana jotakin suurempaa, esimerkiksi kirkkoa, ay-liikettä tai jotakin puoluetta. Nyt haetaan enemmänkin eräänlaista autenttista yhteisöllisyyttä. Sitä voi saada vaikka pyhiinvaelluksesta, joogasta tai verkkoyhteisöstä.
Uskonnollisessa kentässä alkaa yleistyä se, että poimitaan asioita ”dippaillen” – vähän sieltä ja täältä.
– Haastateltavissani on useita ihmisiä, jotka kuuluvat edelleen kirkkoon, mutta ovat toimineet aktiivisesti myös siitä irtautuneissa yhteisöissä. Kirkossa pysymisen syynä on esimerkiksi se, että halutaan edelleen käydä ehtoollisella siellä.
Kolme yhteisöä tarkastelun kohteina
Rantalan tutkimat uskonnolliset yhteisöt ovat Nokia Missio, Markus-yhteisö sekä Satamaseurakunta. Kaikille niille on yhteistä jonkinlainen yhteys evankelis-luterilaiseen kirkkoon.
– Ihmiset ovat kirkon sisällä verkostoituneet, ja lähteneet sitten jostakin syystä rakentamaan uutta yhteisöä.
Pirkanmaalaisille tutuin kolmesta yhteisöstä on Tampereella toimiva Toivon portti -seurakunta, joka on takavuosina tunnetuksi tulleen Nokia Mission toiminnan jatkaja.
Kirkon sisällä syntyi vuonna 1991 karismaattinen herätysliike (Nokian herätys, Nokia Missio), joka irtaantui luterilaisesta kirkosta vuonna 2008. Samanaikaisesti perustettiin kirkkokunta, Nokia Missio Church.
– Tällä liikkeellä on pitkä ja skismaattinen suhde kirkkoon. Kamppailua oli esimerkiksi tiloista ja ehtoollisen vietosta. Samoin Nokia Mission johtajan Markku Koiviston teologisesta oikeaoppisuudesta käytiin jatkuvaa keskustelua.
Nokia Missio nousi monien vaiheiden jälkeen suureen suosioon. Sen kokouksiin saattoi parhaimmillaan osallistua jopa tuhansia ihmisiä.
Helsinkiläinen Markus-yhteisö (myöhemmin Pyhän Markuksen luterilainen seurakunta) puolestaan perustettiin Luther-säätiön alle. Se on osa Luther-säätiön piirissä toimivaa konservatiivista Lähetyshiippakuntaa.
Satamaseurakunta syntyi Jyväskylässä vuonna 2008 Kansanlähetyksessä toimineen pastori Jarmo Sormusen jätettyä papin virkansa. Satamaseurakunta toimii nykyisin myös Raisiossa sekä Helsingissä.
Yhteisöjen myyttiset alkukertomukset
Monilla uskonnollisilla yhteisöillä on taustallaan jokin myyttinen alkukertomus. Rantalan tutkimat yhteisötkään eivät tästä poikenneet.
Nokia Mission alkukertomus liittyy Markku Koiviston kahteen paranemiseen syövästä. Ensimmäiseen niistä kytkeytyy kuvaus siitä, kuinka Australiassa toiminut suomalainen saarnaaja oli tullut Suomeen.
– Saarnaaja oli saanut näyn, jonka mukaan hänen pitää mennä voitelemaan Koivisto öljyllä. Hän oli tehnyt niin ja kertonut Koivistolle, että häntä odottaa suuri tehtävä.
Hieman samalla tavalla kuin Raamatun profeettakertomuksissa Markku Koivisto ei vielä totellut puhuttua sanaa.
– Mutta kun hän parani syövästä, se oli merkki. Sitten tapahtui myös hengellinen paraneminen.
Syöpä uusiutui myöhemmin, ja Koivisto parani myös siitä. Hän tulkitsi asian ihmeeksi, koska paraneminen tapahtui kesken hoitojen.
Rantala näkee molemmat paranemiset pohjana sille, että Nokia Missiossa alettiin puhua laajemminkin paranemisesta.
– Kokoukset alkoivat liikkua sen
teeman ympärillä. Lopulta ihmiset tulivat paikalle pitkänkin matkan takaa paranemaan
tai eheytymään.
Kun piispa Huovinen ei saanut ehtoollista
Markus-yhteisön alkukertomusta Rantala lähtee hakemaan tapahtumista Helsingin Mellunmäen kirkossa maaliskuussa 2004.
Helsingin silloinen piispa Eero Huovinen tuli tuolloin tutustumaan Luther-säätiön kyseisessä kirkossa järjestämään messuun.
– Ennen messun alkua paikalla olleet säätiön papit kutsuivat Huovisen sakastiin ja kävivät keskustelun hänen osallistumisestaan ehtoolliselle. Piispa ei lopulta sinne mennyt.
Kyseinen tapahtuma nosti ehtoollisen tämän yhteisön kannalta keskiöön. Jos ehtoollinen voidaan evätä jopa piispalta, silloin pitää olla kyse elämää suuremmista asioista.
– Markus-yhteisö muodostuukin aina uudelleen joka ehtoollisella, jolloin muodollinen jäsenyys siinä on toissijaista.
Satamaseurakunnan synty tapahtui verkostoitumisen kautta. Yhteisön muodostuttua siellä alettiin käyttää avainhenkilöistä ilmaisua perustajaisät.
– Tässä oleellinen sana on isä, koska se viittaa perheeseen. Satamaseurakunnassa perhe onkin hyvin keskeinen. Vaikka yhteisö on miesjohtoinen, perheet ovat tiiviisti mukana.
Rantala arvioi Satamaseurakunnan edustaman perheajattelun olevan hyvin konservatiivista.
– Se ei tullut haastatteluissa esille, mutta jäin miettimään, miten kävisi sateenkaariperheelle, joka haluaisi osallistua Satamaseurakunnan toimintaan. Voisiko se sopia yhteisön perhekäsitykseen?
Mistä apu, kun uskonnollinen yhteisö hajoaa?
Rantalan tutkimuksessa kosketeltiin myös sellaista tilannetta, että uskonnollinen yhteisö kohtaa niin kovan iskun, että se hajoaa.
Näin kävi Nokia Missiolle, kun Markku Koivisto vapautettiin elokuussa 2011 kaikista yhteisön tehtävistä seksuaalisten rajojen rikkomisen takia. Kaksi vuotta myöhemmin hänet tuomittiin ehdolliseen vankeuteen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
– Tapahtumat olivat haastattelemilleni ihmisille valtava järkytys. He olivat olleet mukana liikkeessä, jossa johtohahmo vakuuttaa, että he voivat parantua ja eheytyä. Yhtäkkiä kaikki häviääkin alta pois.
Johtajuuden kriisi murensi Nokia Missiossa mukana olevien uskonnollista identiteettiä. Se myös johti monien siihen liittyneiden nopeaan ja suunnittelemattomaan irtautumiseen.
Rantalan tekemien haastatteluiden mukaan yhteisössä oli kriisin jälkeen aitoa yritystä kantaa vastuuta ihmisistä. Kuitenkin vain pienelle osalle pystyttiin tarjoamaan apua, ja suurin osa hävisi jonnekin.
– Joukossa oli sellaisia, jotka olivat aiemmin eronneet kirkosta. Kun Nokia Missio romahti, heillä ei ollut mitään turvallista rakennetta apunaan.
Tutkija huomauttaa, että jälkimodernissa yhteiskunnassa uskonnollisen yhteisön vastuu on entistäkin suurempi, koska yhteisöön tulevilla ihmisillä ei ole kirkkoa tukenaan.
– Teemme erilaisissa yhteyksissä pelastautumissuunnitelmia. Mutta uskonnollisissa yhteisöissä ei ole suunnitelmaa sille, mitä tehdään, kun yhteisö kohtaa kriisin. Mistä silloin voi hakea apua?
Eroavien määrää turha laskea
Teologian tohtori arvioi jälkimodernin ajan yhteisöllisyyden monimuotoiseksi. Yhteisöjen rajapinnat, joissa yksilöt ja yhteisöt kohtaavat, ovat muuttuneet jotenkin huokoisiksi.
– Kirkon onkin turha laskea, paljonko ihmisiä siitä eroaa, koska siellä irtautumisen rajapinnalla on koko ajan yhä enemmän ihmisiä. Ihmisten uskonnollinen identiteetti ei rakennu joko-tai -asetelmassa, vaan sekä-että-tilanteessa.
Rantala huomauttaa, että iso osa kirkosta irtautuvista on sellaisia, jotka ovat vieraantuneet uskonnollisuudesta.
– Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö heidänkin elämässään uskonnollisuus näkyisi jollakin tavalla.
Yhä useampi vakuuttaa uskovansa Jumalaan, mutta eri tavalla kuin kirkko opettaa. Hannu Rantala haluaisi tähän liittyen esittää kirkolle ja sen piispoille kaksi kysymystä.
– Miten kirkko voi ottaa vakavasti ne ihmiset, jotka pohdiskelevat elämän merkityksellisiä asioita, mutta eri näkökulmasta kuin kirkko? Entä miten heidät pystytään uskottavasti kohtaamaan?
Haastattelun lopuksi esitän tuoreelle tohtorille vielä yhden kysymyksen. Voisiko olla niin, että uskonnolliset yhteisöt ovat maallisia alttiimpia kriiseille??
– Varovainen vastaukseni on, että kyllä, uskonnolliset yhteisöt tässä mielessä ovat erilaisia. Olisi kuitenkin todella hyvä, jos joku lähtisi tutkimaan perusteellisesti aihetta, Rantala miettii.
Tutkija summaa, että jos ihmisellä on ollut koko elämänsä ajan uskonnollinen identiteetti, ja se on kasvanutkin, niin kyseessä on hyvin kokonaisvaltainen asia. Mukana on järjen lisäksi myös tunne sekä sosiaalinen puoli.
– Ei jostakin sukututkimusseurasta irtautuminen ole niin kipeä prosessi kuin uskonnollisesta yhteisöstä.
Teksti: Vesa Keinonen