Sisarusten suru jää piiloon
Aikuisen ihmisen menehtyessä sisaruksen suru voi jäädä vähälle huomiolle. Sitä ei esimerkiksi ole tutkittu yhtä paljon kuin leskien ja vanhempien surua. Tieto antoi Terhi Hölsälle aiheen maisterivaiheen tutkielmaan.
Hän toteaa, että aikuisen sisaruksen menetyksen aiheuttama suru on monesti niin sanottua näkymätöntä surua.
– Huomiota saavat lesket ja kuolleen elossa olevat vanhemmat sekä tietenkin lapset. Aikuisten sisarusten surua ei ole kovin paljon tutkittu, vaikka sisarussuhde on usein elämän pisin ihmissuhde. Aihe on itselleni tärkeä, sillä menetin isosiskoni kolme vuotta sitten hänen ollessaan 44-vuotias.
Pari vuotta sitten Hölsä päätti aloittaa teologian opinnot Helsingin yliopistossa.
– Olin kahdeksan vuotta kotiäitinä. Siinä vaiheessa sisko sairastui, ja oli aikaa pohtia, mihin suuntaisin.
– Minulla oli kolme aika pientä lasta, terveyskeskuksessa ei voinut tehdä osa-aikaista työtä ja arvostin kirkon lapsi- ja perhetyötä. Seurakuntatyö alkoi kiinnostaa ja uskonelämä tulla tärkeämmäksi.
Osa-aikatyön aikana Nokialla kutsumus papin työhön alkoi kolkuttaa. Tie näihin opintoihin kuitenkin viivästyi, mikä olikin hyvä asia:
– Samana päivänä, kun olisi ollut pääsykoe, oli siskon viimeinen syntymäpäivä, jota olimme yhdessä suvun kanssa juhlimassa.
– Siinä oli johdatuksen makua.
Motivaatio opintoihin on ollut niin kova, ettei kulkeminen Pälkäneeltä Helsinkiin ole tuntunut raskaalta.
Pastoraaliteologian tutkinnon aihepiiri – suru, kärsimys ja kuolema – oli valmiina mielessä. Teema on kiinnostanut Hölsää nuoresta saakka. Jo 18-vuotiaana sairaanhoito-oppilaitoksessa hän oli tehnyt aiheesta esseen.
Työskentely hoitoalalla on antanut varmuutta kuoleman kohtaamiseen, ja kriisin läpikäynti omaisen roolissa karisti lopunkin jännityksen.
Voimaa uskosta
Vaikeimmissa hetkissä Jumalan läsnäolo ja lohdutus oli ihmeellisesti läsnä.
– Uskosta koin saavani lohdutusta. Sitä ei etukäteen olisi osannut kuvitella, että mua kannetaan ja hoidetaan kuitenkin, Hölsä miettii.
Muille samaa kokeneille hänellä ei ole valmiita sanoja jaettavaksi.
– Itse ajattelen, että on tärkeintä antaa heidän kertoa, mitä haluavat, jos haluavat. Jokaisen vakaumusta kunnioittaen pitää miettiä, kuinka kenetkin kohtaa.
Vallalla on kahta lähestymistapaa:
– Ennen ajateltiin, että surutyö on prosessi, ja kun se on tehty, suhde pitää katkaista. Uudemman näkemyksen mukaan ihmissuhde jatkuu, vaikka ihminen on kuollut, ja välillä suru nostaa päätään.
Oma sureminen alkoi siinä vaiheessa, kun tieto siskon sairaudesta tuli. Kuolema on ollut tämän tien yksi vaihe.
– Kun kuulin kuolemasta, koin ehkä myös helpotusta; nyt on oikeutta näyttää se suru, Hölsä pohtii.
Luokanopettajaksi ja kätilöksi kouluttautunut siskokin alkoi opiskella teologiaa.
– Myös usko oli meitä yhdistävä asia, Terhi Hölsä toteaa.
Rituaaleja kannattaa vaalia
Hölsää kiinnostavat myös rituaalit. Niiden ei tarvitse olla hartaita tai uskontoon liittyviä, mutta esimerkiksi kynttilän sytyttäminen voi merkitä yllättävän paljon. Niinpä hän haluaa kannustaa niiden pariin sekä omaisia että kirkon työntekijöitä.
– Itse esimerkiksi voitelin siskoni jalat. Sairaalaan vein oman käsiristini. Kun rukoilin, pidin sitä kädessä, ja jätin sen sitten hänen huoneeseensa.
– Pitkään poltin kynttilää, nykyään juon siskon antamasta muumimukista aamukahvin.
Sisko sairasti syöpää kahdeksan vuotta, mutta elämänlaatu pysyi hyvänä miltei koko ajan. Hän asui Oulun seudulla.
– Hoitovapaiden ja siskon sairauslomien aikana pystyimme olemaan harvinaisen paljon toistemme luona ja toistemme lasten kanssa, sitä pidän siunauksena.
Nuorempi sisko seurasi tapahtumia Itävallasta.
Näkymätön suru näkyväksi
Leski, lapset ja vanhemmat saavat usein näyttää surunsa avoimemmin, kun taas ruuhkavuosia elävällä perheenäidillä ei ole aikaa tai tilaa surulle, se ei normiarjessa tule puheeksi ihmisten kanssa, eikä sitä ole helppo näyttää ulospäin.
Terapeutilla käynti auttoi eteenpäin: omin käsin hiekasta rakennetusta mielen maisemasta tuli kaunis, mikä auttoi huomaamaan, kuinka suurin osa oli kaunista ja hyvää.
Hölsä on pohtinut myös laajempaa ristiriitaa: pitäisikö vain olla onnellinen siitä, että on itse nuori ja terve.
Matkan varrella kaipaus on muuttunut yllättävän vähän.
– Kaksi ensimmäistä vuotta yritin järjellä ymmärtää, että näin on tapahtunut. Ikävä tulee vasta sen jälkeen.
Käytännön järjestelyjen keskellä mielen ahdistusta ei tule käsiteltyä. Isän kuolema puolitoista vuotta sitten nosti surun siskosta uudestaan pintaan, samalla kun Hölsä alkoi järkeistää kaipuuta isästä.
Siskon lapset ovat matkanneet mukana.
– Heitä näen niin paljon kuin mahdollista. Yhteinen suru ikään kuin kevenee ja jakaantuu.
Kun ennen käytiin teattereissa ja konserteissa siskon kanssa, nyt niissä käydään 20-vuotiaan kummitytön kanssa. Perinteen jatkuminen on tärkeää.
Teksti: Asta Kettunen
Kirjoita tunteistasi
Marraskuun Sillassa Terhi Hölsä pyysi lukijoita kirjoittamaan, miten he ovat kokeneet sisaruksen menetyksen. Pohtia voi muun muassa näitä asioita:
- Miten suru on näkynyt elämässäsi?
- Minkälaiset asiat ovat tuntuneet vaikeilta ja haastavilta?
- Oletko kokenut saavasi lohtua? Mistä asioista?
- Miten kannat sisaruksen muistoa elämässäsi.
- Muisteletko sisarustasi erityisellä tavalla? Mitä silloin teet?
– Aineistoa on jo tullut ihan kivasti, Hölsä kertoo.
Sitä voi lähettää vuoden 2019 loppuun asti osoitteeseen terhi.holsa@helsinki.fi.
”Junailu oli meidän juttumme”
Terhi Hölsä kertoo:
”Tampereen rautatieasema tuli tutuksi, kun vierailimme koko aikuisikämme toistemme luona hyvinkin paljon, ja kuljimme molemmat junalla. Hän asui Oulun lähellä. Junamatkoihin liittyykin monenlaisia muistoja, suurin osa iloisia. Ensin matkustin yksin, sitten yhden vauvan kanssa perhehytissä, sitten kolmen pienen lapsen kanssa puuhavaunussa.
Tampereen rautatieasemalta hain aina siskoni lapsineen meille. Kun hän kuoli, kävin ottamassa kuvan rautatieasemalla, kun ymmärsin, että sieltä en enää siskoa koskaan saa hakea. Sieltä haen nykyään hänen lapsiaan.
Kun sisko sairastui ja oli leikkauksessa muun perheen lomaillessa ulkomailla, minä menin junalla häntä hakemaan sairaalasta kotiin. Se oli raskas reissu, ja muistan, missä kohdalla junassa istuin.
Viimeisenä kesänä vierailin hänen luonaan monta kertaa ja kaikkina kertoina menin taas junalla. Muistan tunteen, kun aina kotiin palatessani en tiennyt, oliko tämä viimeinen junamatka kotiin siskon luota.
Erään kerran junavaunun oli aivan täysi, oli kuuma ilma ja tuntui, että tukehdun. Olin ollut siskon vierellä terveyskeskuksen vuodeosastolla.
Minulla on myös tärkeä valokuva, jossa sisko on viimeistä kertaa saattamassa minua junalle. Hän jaksoi juuri ja juuri kävellä autolle, että pysyi tulla asemalle mukaan. Seuraavilla kerroilla hän jäikin jo makaamaan vuoteeseen. Junailu oli siis meidän juttumme.”
….
Terhi Hölsä on asunut Tampereella ja toiminut Harjun seurakunnassa vapaaehtoisena perhekerhon ohjaajana, pyhäkoulun opettajana ja äitien rukouspiirien vetäjänä. Hän on myös terveystieteen maisteri.
Pastoraaliteologia:
Käytännöllisen teologian osa-alue, joka tutkii yksilöiden tai ryhmien kohtaamisen kokemuksia. Tutkimuksen lähtökohtana on usein yksilön tai yhteisön kokema muutos.
Lisätietoa käytännöllisestä teologiasta Helsingin yliopiston sivuilla.