Kolumnit 2015

7.1.2015 11.38

Turhuuden turhien uhrien muistoksi

Alexandra Salmela

Joulu on ohi. Siitä muistuttavat enää pinkeät vatsat ja Keskustorin joulupuu, joka seisoo yhä yksinäisenä keskellä mukulakivistä parkkipaikkaa, syrjässä kaikesta ja kaikista odottamassa viimeistä päiväänsä häpeäpaalussa.

Antiikkinen valoköynnös ei peitä kuivuvan kuusen kauneuspuutteita, pikemmin korostaa vaikutelman tragikoomisuutta.

Puuta käy sääli. Sitä pilkattiin rumaksi; joulutorin kammottaville pressuteltoille kriitikon silmät jäivät sokeiksi.

Joulutori, kylmä, sisäänsä sulkeutunut linnoitus, on purettu viikkokausia sitten. Puu vartioi yhä sitkeästi joulun henkeä, jota meillä ei enää ole syytä eikä halua muistella: se kuuluu menneisyyteen, edelliseen vuoteen, jossa saatoimme möhliä yhtä ja toista asiaa. Minä kirjoitan muotopuoli joulupuusta, jotta se ei katoaisi joulupuiden loputtomaan jatkumoon.

Idyllisissä mielikuvissa joulukuusi loistaa pimeyteen kondensoitua joulutaikaa kaupungin jouluhulinan sydämenä: sen ympärillä tanssivat tontut ja laulavat lapset, uteliaat peurat haistelevat tuuheiden oksien alle kätkettyjä salaisuuksia.

Tässä kaupungissa puu syrjäytettiin aidatun torin ulkopuolelle. Ilon sijaan sitä ympyröi täydellinen välinpitämättömyys, jonka satunnaisesti rikkoo kenkien kopina tai rämisevän auton yödisko. Kukaan sitä ei huoli, kukaan siitä ei piittaa. Se on tarpeeton, mutta seisoo silti torilla symboloimassa juhlaa, jonka perimmäinen sekä perimmäistä perimmäisempi merkitys on haihtumassa unholaan.

Niin moni asia tehdään vain pinttyneen tavan vuoksi – muistamatta enää sen syytä, saamatta siitä iloa, hampaita kiristäen – mutta kun on pakko, on pakko. Sillä niin on aina tehty, se kuuluu asiaan. Ja muuallakin on, muilla. Emmekä me niitä huonompia ole.

Kenties kannattaisi kysyä itseltämme, tarvitsemmeko Tampereella joulukuusen muuhun kuin ainaiseen kilpailuun Turun kanssa. Terve puu olisi voinut jatkaa elämäänsä metsässä sen sijaan, että se kaadettiin ihmisten pilkattavaksi, kauneuskilpailun häviäjäksi ja näin ollen paikallisten suureksi pettymykseksi.<


Vain vähäsen etäämmällä, Vanhan Kirkon vieressä, seisoo toinen havupuu, melkein yhtä suuri kuin se tuotu, mutta elävänä se kasvaa yhä, vaikka latva haarautuukin kahtia. Joulukuusikaipuun iskien sitä voitaisiin koristella valoilla, enkeleillä, köynnöksillä tai talipalloilla – vuodesta toiseen, aina koreammaksi.

Minä pidän kauniista asioista. Eikä minulla ole mitään perinteitä vastaan. Mutta perinteiden noudattaminen pelkän noudattamisen takia, puolittain ja hutiloiden, pintapuolisesti ja sieluttomasti, on turhaa. Suureleistä turhamaisuutta voi antaa anteeksi, turhan tekemistä ei.


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja