Kolumnit 2016
7.12.2016 12.36
Lyhtyinä toistemme teillä
Ystäväni menetti lapsensa muutama vuosi sitten. Kaiken piti olla hyvin, mutta lopulta lapsi syntyi kuolleena, melkein täysiaikaisena.
Silloin loppuivat sanat. Alkoi kuunteleminen. Se oli kuitenkin vaikeaa, koska kuulin niin paljon pohjatonta surua, pettymystä ja kysymyksiä, joihin en osannut vastata.
Vuosi tapauksen jälkeen ystäväni totesi, että oli menettänyt lapsenuskonsa kipeän kokemuksensa myötä. Sellainen totuus puhutteli minua.
Silloin loppuivat sanat. Alkoi kuunteleminen. Se oli kuitenkin vaikeaa, koska kuulin niin paljon pohjatonta surua, pettymystä ja kysymyksiä, joihin en osannut vastata.
Vuosi tapauksen jälkeen ystäväni totesi, että oli menettänyt lapsenuskonsa kipeän kokemuksensa myötä. Sellainen totuus puhutteli minua.
Viime vuoden aikana on tapahtunut paljon Suomessa ja maailmalla. Olen nähnyt ihmisiä hakemassa turvaa elämäänsä. Olen tavannut toivonsa menettäneitä, kun laki ja inhimillisyys eivät kohtaa. Olen havainnut tekoja, jotka syntyvät turhautumisesta ja uskon menettämisestä oikeudenmukaisuuteen.
Olen ymmärtänyt, miten lähellä toisiaan ovat ilo ja suru. Olen kohdannut työttömiä, asunnottomia, masentuneita ja yksinäisiä. Olen oivaltanut ohikiitävien hetkien merkityksen. Olen käsittänyt, ettei mikään ole tärkeämpää kuin tunne, että on merkityksellinen jollekin, ja että omalla elämällä on tarkoitus.
Näitä pohdiskellen lapsensa menettäneen ystäväni sanat hiipivät eräänä yönä mieleeni uudelleen. Tajusin, että jossain tilanteessa olin itsekin menettänyt lapsenuskoni. Enää en osannut uskoa, että hyvä voittaa, osasin vain toivoa sitä.
Pienen pieni ero uskon ja toivon välillä, mutta itse asiassa yllättävän iso ero katsoa maailmaa.
Olen kuullut joidenkin sanovan sitä realismiksi, toiset kutsuvat kyynisyydeksi. Olipa se sitten mitä tahansa, toivoa soisi riittävän jokaiseen päivään jokaiselle ihmiselle. Elämän polut ja tiet ovat usein rajuja ja rujoja. Se saa usein kysymään, mikä on ihmisen osa.
Vuosi on lopuillaan, ja uusi taas alkamassa. Toivon, että se tuo tullessaan uskoa siihen, että elämä lopulta kantaa meitä jokaista kohtaamaan toisemme kaikissa haasteissa ja vaikeuksissa.
Ihmettelin, kun yksi tuttuni kuunteli joskus joululauluja keskellä kesää. Hän vain vastasi, että joulu on mielentila. Tätä viisautta mukaillen toivon, että joulun valo voisi loistaa sydämissämme jokaisena päivänä, vuodenajasta riippumatta.
Toivon, että kulkisimme valoina toistemme elämässä, ja voisimme virvoittaa lähimmäisiämme sekä antaa voimia toinen toisillemme.
Kiitos menneestä vuodesta, lukijat! Kiitos, että kuljimme palan matkaa yhdessä, lyhtyinä toistemme teillä.
Anu-Rohima Mylläri
Monikulttuurisuustoiminnan kehittäjä ja maailmankansalainen, joka on kotoisin Bangladeshista
Olen ymmärtänyt, miten lähellä toisiaan ovat ilo ja suru. Olen kohdannut työttömiä, asunnottomia, masentuneita ja yksinäisiä. Olen oivaltanut ohikiitävien hetkien merkityksen. Olen käsittänyt, ettei mikään ole tärkeämpää kuin tunne, että on merkityksellinen jollekin, ja että omalla elämällä on tarkoitus.
Näitä pohdiskellen lapsensa menettäneen ystäväni sanat hiipivät eräänä yönä mieleeni uudelleen. Tajusin, että jossain tilanteessa olin itsekin menettänyt lapsenuskoni. Enää en osannut uskoa, että hyvä voittaa, osasin vain toivoa sitä.
Pienen pieni ero uskon ja toivon välillä, mutta itse asiassa yllättävän iso ero katsoa maailmaa.
Olen kuullut joidenkin sanovan sitä realismiksi, toiset kutsuvat kyynisyydeksi. Olipa se sitten mitä tahansa, toivoa soisi riittävän jokaiseen päivään jokaiselle ihmiselle. Elämän polut ja tiet ovat usein rajuja ja rujoja. Se saa usein kysymään, mikä on ihmisen osa.
Vuosi on lopuillaan, ja uusi taas alkamassa. Toivon, että se tuo tullessaan uskoa siihen, että elämä lopulta kantaa meitä jokaista kohtaamaan toisemme kaikissa haasteissa ja vaikeuksissa.
Ihmettelin, kun yksi tuttuni kuunteli joskus joululauluja keskellä kesää. Hän vain vastasi, että joulu on mielentila. Tätä viisautta mukaillen toivon, että joulun valo voisi loistaa sydämissämme jokaisena päivänä, vuodenajasta riippumatta.
Toivon, että kulkisimme valoina toistemme elämässä, ja voisimme virvoittaa lähimmäisiämme sekä antaa voimia toinen toisillemme.
Kiitos menneestä vuodesta, lukijat! Kiitos, että kuljimme palan matkaa yhdessä, lyhtyinä toistemme teillä.
Anu-Rohima Mylläri
Monikulttuurisuustoiminnan kehittäjä ja maailmankansalainen, joka on kotoisin Bangladeshista
Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi
Ei kommentteja