Kolumnit 2016

2.6.2016 12.19

Uskallanko kysyä?

Anu-Rohima Mylläri

Tapaan työssäni paljon vapaaehtoisia. Tavallisia ihmisiä.

On erilaisia tekemisen paikkoja, joissa vapaaehtoiset voivat toimia tiedoillaan ja taidoillaan.


Eräällä kurssilla kysyin osallistujilta, miksi he toimivat vapaaehtoisina. Syitä oli monia: halu antaa ja auttaa toisia, koska hyvän tekemisestä tulee hyvä mieli. Ja tutkimuksethan tämän todistavat: Omastaan jakamalla ja apua tarjoamalla me synnytämme – ei vain toiselle – vaan myös itsellemme hyvää mieltä. Kysyin jatkokysymyksen: ”Mistä tiedät, että apusi on ”oikeaa” apua toiselle?” Syntyi hiljaisuus.

 

 


Omassa elämässäni on ollut tilanteita, joissa olen kaivannut toisten tukea. Joskus olen sitä saanut ja on hetkiä, jolloin en ole kokenut sitä saavani vaikka apua on tarjottu. Seuraus tästä on ollut, että avunantaja on voinut loukkaantua. En ole osannut ottaa vastaan apua tavalla, jolla hän olisi sitä osoittanut. Ja toisinpäin:  Oma apuni ei ole saavuttanut ihmistä, jota olisin halunnut tukea. Näiden kokemusten jälkeen tunsin itseni näkymättömäksi ja yksinäiseksi.

 

Työssäni olen oppinut näkemään, kuinka me ihmiset saatamme huomaamattamme ehdollistaa antamisen ja ottamisen. Otan apua ja annan apua, jos se ojennetaan tietyllä tavalla tiettyyn aikaan. Moni muu tapa tuntuu vaikealta. Miksi se on näin?

 

Me ihmiset olemme moniulotteisia yksilöitä ja kaikilla on eri kokemuksia. Toista minunlaistani ei maailmankaikkeudesta löydy. Arvomme, käsityksemme, tietomme ja taitomme ovat erilaisia. Siksi olemme ainutlaatuisia.

Toiselle keltainen ei näytä yhtä aurinkoiselta eikä se symboloi valoa ja energiaa. Toisen mielessä se nostaa päinvastaisia tuntemuksia ja mielleyhtymiä. Minulle halaus on osoitus välittämisestä. Toiselle se voi olla liikaa. Itselle merkitykselliset sanat eivät toiselle merkitse mitään. On pysähdyttävä ja kuunneltava tarkasti. Ja on vielä yksi isompi haaste: Haastaa itseään kasvamaan yhä uudelleen. Joskus jopa monta kertaa päivässä.

 

En tarkoita sitä, että kaikki vapaaehtoisuus tulee lopettaa, koska me ehkä autamme ja teemme vääriä asioita. En liioin ajattele, että jätämme lähimmäisemme pulaan, koska apu ei välttämättä kelpaa.

Sen sijaan on kysyttävä: ”Mitä sinä toivoisit minun tekevän? Minkä ajattelet auttavan sinua?” Esitettäessä kysymys toiselle on uskallettava ottaa vastaan myös vastaus. Ehkä juuri siksi suorat kysymykset ovat pelottavia. Ne haastavat meidät toimimaan toisin kuin itse ajattelimme.

Vastaukset voivat näyttää meille omat rajoitteemme. On helpompi vain toimia kysymättä ja kuuntelematta. Ottamalla selvää toisen tarpeista ja tavoista asettaa itsensä herkälle taajuudelle.

Voin luvata sinulle kolme asiaa: Se vie meidät lähemmäksi toisiamme. Se kuljettaa lähemmäksi sitä todellisuutta, missä toinen elää. Saamme itsekin enemmän ja pettymykset jäävät vähemmälle. Kummallakin puolella.


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja